"Olisivatpa he olleet täällä, eivät he olisi päässeet pois koskaan!" huudahti hän.
On itsestään selvää, että Sten Sturen sydän paisui harmista. Hemming Gadd tuumi, että jollei nyt kärsivällisyys ollut saavuttanut äärimäisiä rajojaan, oli sitä nimitettävä peloksi. Nuori soturiparvi paloi halusta alkamaan piiritystä, ja koolle kutsuttu sotaneuvosto päätti, että se oli alotettava jo samana yönä.
Linnan edustalle oli rakennettu kokonainen joukko ulkovarustuksia, joita sanottiin "kiistanokiksi"; nämä olivat oivallisena suojana sisälläolijoille.
Arkkipiispa sai varoituksen, ja linnanväki oli paikoillaan.
Luultavasti tämä oli syynä hyökkäyksen epäonnistumiseen; talonpojat hakattiin armotta maahan, ja kaatuneet, joita ei voitu yön aikana kulettaa pois, ryösti aamulla linnanväki ja ne saivat maata alastomina maassa "koirien, korppien ja sikojen raadeltavina kuin muutkin sieluttomat elukat." Vasta seuraavan yön pimeällä onnistui Sten Sturen väen noutaa ruumiit ja viedä ne kirkkomaahan haudattaviksi.
Tämä julmuus nostatti jos mahdollista vielä enemmän katkeruutta arkkipiispaa kohtaan.
Hänessä ja hänen väessään piti rohkeutta yllä kuningas Kristianilta odotettavan apuväen toivo, eikä hänen armonsa lakannutkaan koskaan siitä puhumasta.
"Pääsiäiseksi", sanoi hän tuontuostakin, "saamme apua ystäviltäni ja sukulaisiltani Tanskasta, sitä älkää epäilkö, tanskalaisystävät."
Pääsiäinen tuli, mutta apua ei kuulunut; silloin odotti piispa etelätuulta, jonka mukana saapuisi kuningas Kristian; hän oli luvannut korvata jokaisen vahingon, mitä kärsittäisiin taistelussa hänen puolestaan.
Sillävälin jatkettiin piiritystä, mutta ulkovarustukset olivat niin vahvat, ettei oltu onnistuttu valtaamaan ainoatakaan niistä.