'Jos olin kyllin ajattelematon näyttäessäni teidät hänelle', oli Walkendorf sanonut, 'hyvitän sen niin hyvin kuin voin täyttämällä toivomuksenne.'
Kööpenhaminan linnanpäällikkö herra Torben Oxe, nuori, komea herra ja kuninkaan lähin mies, oli monien muiden muassa rakastunut kauniiseen tyttöön ja pyytänyt hänen kättään ja omaisuuttaan.
On epätietoista, oliko se täyttä totta, koskapa hän epäröi, kun tyttö ilmaisi hänelle suunnitelmansa. Tämä pettymys koski häneen syvästi, sillä hän oli todellakin mieltynyt nuoreen ritariin; ritari ei kumminkaan tahtonut erota hänestä, vaan puhui sukulaisuussuhteistaan ja menetti aikaa. Hän sanoi tälle, että niin pian kuin kuningas oli matkustanut pois, antaisivat he vihkiä itsensä.
Pettyikö tyttö hänen lupaustensa suhteen, en tiedä, mutta on luultavaa, että ritari on sen nojalla käyttäytynyt liian vapaasti, mikä koski häneen kipeästi, sillä käydessään uudelleen arkkipiispan luona oli hän sanonut, että mieltymys, mitä hän oli tuntenut Torben Oxea kohtaan, oli muuttunut inhoksi, eikä hän tiennyt enää mitään pelastuksen keinoa.
Kunnianarvoisa isä oli kehottanut häntä kärsivällisyyteen ja sanonut, että kuolema irroittaa kaikki kahleet.
Muutamia päiviä senjälkeen levisi kuin kulovalkea läpi Kööpenhaminan tieto Dyvekan kuolemasta. Hänet oli nähty ulkona edellisenä päivänä, ei epäilystäkään, ettei hän olisi saanut myrkkyä. Piispa yksin uskoi hänen itsensä ottaneen sitä. Hän meni äidin luo ja kertoi tälle tyttären käynneistä hänen luonaan sekä tälle viimeiseksi sanomansa sanat.
'Silloin olette te syypää hänen kuolemaansa', huudahti epätoivoinen nainen, mutta kumminkin oli hän pyytänyt piispaa salaamaan kuninkaalta, mitä oli hänelle uskonut. Piispa ei nähnyt siinä mitään vaaraa ja suostui siis.
Kuninkaan suru oli ensi päivinä melkein mieletöntä, sitten heräsi kostonhimo, ja hän puhui siitä Sigbritin kanssa.
Tämä viittasi hänelle Torben Oxoen.
Oli vaikeata houkutella häntä tunnustamaan, mutta kuningas teki sen itse.