Nyt kalpeni arkkipiispa vuorostaan, hän muisti vihdoin, että muuatta ihmistä oli pidetty vankina tuolla ylhäällä, ja hän oli saanut kuolla nälkään.
Hän mietti hetkisen.
"Vihollisten lähetti, joka on urkkinut minua", sanoi hän, "mutta jonka herra on lyönyt kuoliaaksi. Siinä näette, millainen rangaistus odottaa vastustajiani!"
Palvelijat ristivät silmänsä hämmästyksen valtaamina.
"Pian, hankkikaa minulle avain tuonne ylös, tahdon itse lähettää urkkijan takaisin."
Ja kun hänen armonsa oli sen saanut, juoksi hän portaita ylös kurjaan hökkeliin. Mieletönnä kiiruhti hän tarttumaan ruumiiseen, se oli ihmeellisen kevyt, mutta häntäkin värisytti, sillä se ei ollut vielä täysin kylmennyt. Mutta siitä huolimatta otti hän sen mukaansa; aivan hökkelin vieressä oli pieni porras, mikä vei linnankatolle — samaa tietä oli Esbjörn käyttänyt. Hän tarttui ruumiiseen ja heitti sen pois voimakkain käsivarsin. "Tuossa on sinulle pyhäksijulistus, minkä lupasin", jupisi hän, "on oma asiasi, jos se vie sinut helvettiin."
"Mikähän suuri lintu lentää linnan katolta?" kyseltiin leirissä.
"Sanotaan, että piru voi ottaa linnun muodon, kun se ilmestyy palvelijoilleen!" lisäsi toinen.
Mutta ruumis putosi alas tielle, erään vanhan kulkijan lähelle, joka astui reippain askelin eteenpäin. Hänkin oli nähnyt lennon ja pysähtyi nyt osaaottaen ja ihmetellen kummallisen ilmestyksen eteen, mutta heti nähtyään sen olevan ihmisen, nosti hän sen käsivarsilleen ja huolimatta siitä, että se oli kuollut, kantoi hän sen mukanaan aivan kuin olisi se ollut elävä.
Hänen armonsa arkkipiispa oli mennyt takaisin hökkeliin. Uteliaana tarkasteli hän jaettuja muruja, mitkä olivat jälellä hänen edessään, ja hän laski, kuinka monta päivää oli hän laskenut voivansa vielä pitää yllä henkeänsä… Viisiviidettä päivää!