"Niin kurja elämä, eikä sittenkään tahtonut siitä erota!" sanoi hän ja nosti ylös viinipullon toisensa perästä. "Hän oli yksissä tuumin Edilin, tuon lurjuksen kanssa, kaikki tyyni ovat kotoisin minun viinikellaristani!" Kaksi pulloa oli vielä koskematta. "Ahneus, viheliäinen, kurja ahneus!"
Lattialuukun kautta, minkä hän oli keksinyt ja mistä ei arkkipiispalla ollut aavistustakaan, oli vanki saanut tiedon hänen salaisista keskusteluistaan salaliittolaisten kanssa, mutta hänen täytyi olla liitossa jonkun kanssa, sillä paljon oli tullut tunnetuksi käsittämättömällä tavalla. Hän oli syönyt tiedon puusta, siksi pelkäsi hän ilmaista itseänsä. Hän tiesi, että arkkipiispa olisi ottanut hänet hengiltä, yhtä hyvin kuin arkkipiispa itsekin tiesi, että olisi niin tehnyt, jos vanki olisi ilmaissut itsensä.
Arkkipiispa potkaisi kasaan viheliäiset ruokavarat ja heitti pullot läjään, ja kun hän meni ulos, sulki hän oven jälkeensä, mutta avaimen piti hän itse, kenelläkään ei ollut siellä tekemistä.
Eivät asemiehet eivätkä palvelijat uskaltaneet tehdä kysymyksiä, ja niin painui asia vähitellen unhotuksiin.
Mutta pimeän tullen eivät palvelijat mielellään menneet piispan makuukamariin. He vannoivat kuulleensa sipsuttelevia askelia juoksevan edestakaisin siellä ylhäällä ja pullojen kalinaa, kun niitä lyötiin vastakkain.
Mutta kukaan ei uskaltanut sanoa sanaakaan siitä hänen armolleen.
Oltiin jo elokuun ensi päivässä, eikä vieläkään kuulunut luvattua apulähetystä; silloin tuskastui arkkipiispa, alkoi näyttää huonolta koko apulähetyksen laita.
Mutta toisen päivän illalla syöksyi eräs asemiehistä hänen luoksensa ja ilmoitti että suuri tulenloimu näkyi Tukholmasta päin; oli ilmeistä että se paloi saaristossa, kenties oli tulessa itse pääkaupunkikin.
Silloin kiiruhti arkkipiispa katolle nähdäkseen ikävöidyn näyn, ja kun taivas näytti tulimereltä, loistivat hänen silmänsä ilosta. Hän taputti asemiestä olkapäälle ja hymyili melkeinpä ystävällisesti sanoessaan: "Nyt on piiritys pian lopussa, nyt ovat ystäväni saapuneet Tanskasta saaristoon ja Tukholmaan. Rohkaiskaa nyt vaan mielenne, apu on lähellä; jos olette jotain menettäneet, saatte sen nyt nelinkertaisesti takaisin. Aika on käsissä, jolloin siunaan tätä kansaa terävin kalvoin."
Sellaisin sanoin otti Ruotsin arkkipiispa vastaan tiedon vihollisten tulosta, ja mitä korkeammalle liekit kohosivat sytytetyistä kylistä ja kartanoista, sitä enempi riemuitsi hän mielessään.