Muutamia päiviä myöhemmin saapui Krister Pentinpoika muutamain Tukholman raatimiesten ja porvarien kera Stäketiin; koetettiin vielä kerran saada arkkipiispaa taipumaan.
Tämä otti lähetystön vastaan melkein loukkaavan halveksuvasti ja kysyi mitä he tahtoivat.
Herra Krister Pentinpoika sanoi, "että kalvat olivat paljastettuina molemmin puolin ja pyysi että arkkipiispa Jumalan tähden tahtoisi katsoa omaa parastaan ja säästää kirkkoa, itseään, papistoa, omaa isäänsä sekä kaikkia niitä, jotka hänen kerallaan olivat saattaneet valtakunnalle tämän pahan aikaan, jota eivät kyenneet sovittamaan."
Vielä kerran uudistivat he jo tehdyn tarjouksen ehdolla, että hän kirjoittaisi sedälleen, ettei kuninkaan väen tarvinnut toivoa Stäketistä eikä häneltä mitään, sillä hän ei tahtonut pettää maatansa.
Mutta Kustaa herra nauroi hänelle ja sanoi, "että tanskalaiset olivat hänestä sydämellisesti tervetulleet, hän avaa Stäketin portit seposen selälleen ja osoittaa heille kaikkea kunniaa parhaansa mukaan."
Siten sai Krister herra palata kotiin niine hyvineen. Ratkaisu riippui nyt keihään kärestä.
3.
OIKEUS NÄYTTÄÄ VOITTAVAN.
Elokuun kolmantena päivänä saapui ensimäinen tieto Tukholmaan, että vihollisten laivasto purjehti läpi saariston. Sotajoukon johtajina olivat herra Joachim Trolle, arkkipiispan setä, herra Severin Norrby ja valtionhoitajan velipuoli herra Kaarle Alfinpoika.
Eräs laivoista laski maihin Biskopstunan luona, josta oli lähin matka Stäketiin, aiottiin näet tuotapikaa lähteä sinne. Mutta valtionhoitaja oli saanut aikanaan varoituksen, pieni, urhea joukko oli vihollista vastassa ja pakotti sen peräytymään laivalle. Tämä tapahtui elokuun seitsemäntenä päivänä.