Seuraavana päivänä lähestyivät vihollisten laivat Tukholmaa ja alkoivat purkaa maihin koko miesvoimaansa rynnätäkseen senjälkeen Stäketiin yhtynein voimin.
Sten Sture näki, että nyt oli hetki käsissä, hetki, jolloin maan kohtalo ratkaistaisiin taistelun arvanheitolla. Hän puhui Kristina rouvan kanssa, mitä silloin tehtäisiin, jos ruotsalaisten aseet pettäisivät. Hän oli kyllä lähettänyt sanan arkkipiispalle, mutta hänhän tiesi ennestään, ettei sieltä ollut mitään odotettavissa.
Nuori, rohkea nainen oli tosin kalpea kasvoiltaan, mutta hän sanoi herralleen, ettei tämän pitänyt olla levoton hänen tähtensä. Hän oli niin kauan valmistautunut tätä hetkeä varten, ettei tuntenut yhtään pelkoa. Herransa ja maansa kohtalon jätti hän Jumalan käsiin, ja omissa toimissaan hän lupasi noudattaa tarkoin niitä määräyksiä, mitä oli saanut, ainoatakaan niistä unhottamatta.
Samalla kertaa alistuvasti ja luottavasti sanoivat he jäähyväiset toisilleen, ja sitten meni kumpikin taholleen.
Sten herra kokosi väkensä ja lähti Tukholmasta vihollista vastaan, joka oli noussut maihin Tukholman kaakkoispuolella olevalle niemelle, minkä nimi oli Vädla, Nachan pitäjässä. Valtionhoitajan mukana seurasi nuori Kustaa Erikinpoika. Hän ratsasti Sten herran sivulla sotajoukon etunenässä ja oli esimerkkinä kaikille reippaudessaan ja hartaassa luottamuksessaan Sten herran ja isänmaan oikean asian menestykseen. Häntä katsellessaan muistui mieleen kauan sitten mennyt aika, jolloin vanha Sten herra nuoruuspäivinään taisteli Niilo Sturen rinnalla metsässä Harrakerin luona.
Tanskalaisilla oli taitava johtaja ja he näyttivät itsekin olevan urhoollisia ja rohkeita miehiä; he kävivät alussa kimppuun kolmelta taholta, mutta ruotsalaisista taisteli joka mies kodin ja isänmaan edestä eivätkä he olisi väistyneet vihollisen tieltä, vaikka se olisi ollut kahtavertaa väkevämpi. Linnaan kuuluva karjakartano näytti Kaarle Alfinpojasta olevan helposti saavutettava saalis. Miehet uhittelivat sitä polttamaan, ikäänkuin siten suurenkin kunnian saavuttaakseen. Kaarle Alfinpoika kehotti heitä käymään urhakasti kimppuun, hän itse tahtoi käydä etunenässä. Niin johti hän heidät karjakartanolle.
Juuri tätä osastoa vastaan kääntyi Sten Sture. Palavain eläinten mylvinä ja mölinä, miesten huuto ja kirkuna sekaantui aseiden kalinaan, mutta häpeällinen ilkityö suututti ruotsalaisia enimmän, ja he hakkasivat armotta. Juuri kun Kaarle herran piti mennä pihan poikki, tuli Sten herra niin lähelle, että sai annetuksi hänelle iskun, mutta ei kumminkaan onnistunut tuottamaan hänelle suurempaa vahinkoa.
Taistelu kävi joka tapauksessa tuimaksi, Severin Norrby oli kokenut ja urhea soturi eikä suinkaan tottunut hetimiten väistymään. Hän antoi miestensä muodostaa linnan keskelle pihaa ja vältti siten saamasta vihollista selkäänsä. Mutta Sten Sture ja Hemming Gadd hyökkäsivät linnaan; he olivat molemmatkin kelpo johtajia, ja ruotsalaiset menivät miehissä taisteluun lauluin ja riemuhuudoin, vastarinta murrettiin pian, tanskalaisten täytyi pelastautua pakenemalla, ja onnellinen se, joka ensinnä pääsi piiloon.
Suuri joukko tanskalaisia oli kaatunut, monta sataa hukkui koettaessaan päästä laivoihin, ja vankeja saatiin joukoittain.
Nuori valtionhoitaja oli saavuttanut täydellisen voiton, ja tärkeimpänä seurauksenaan oli tämä voitto tehnyt tyhjäksi Kristian kuninkaan tuuman, että hän lähettämällä arkkipiispalle apua saattaisi tämän pystyväksi taistelemaan valtionhoitajaa vastaan ja senjälkeen valtaisi Ruotsin.