Sattumalta oli hänen luonansa Juhana mestari, joka tuomiokapitulin nimessä johti puolta sotajoukkoa ja muuten vihasi Ruotsia ja ruotsalaisia vähintään yhtä suuresti kuin arkkipiispakin.
Tämän rangaistavaksi jätti hän petturit, jotka olivat uskaltaneet olla eri mieltä hänen kanssaan.
Kaikki ne asemiehet, jotka olivat ilmaisseet aikeensa, pistettiin torniin rautoihin, ja muutamat kidutettiin ja rääkättiin kuoliaiksi, toisille varoitukseksi.
Mutta Juhana mestarille hän sanoi, että tanskalaisten vankien lähetys oli vain konnankoukku valtionhoitajan puolelta. Apujoukkoa ei oltu voitettu, ja hän voisi odottaa sitä joka päivä Stäketiin.
Hän ei kumminkaan luottanut omiin sanoihinsa. Pelko ja tuska kiusasi häntä ja ajoi unen pois hänen makuusijoiltaan.
Oliko se kuvittelua, vai kuuliko hän todellakin naurua ylhäältä vinnihökkelistä? Hän oli aina tuuminut itsekseen, että rotat nakertelivat siellä leivänpaloja, mitkä hän oli jättänyt. Nyt kuuli hän selvästi askelia… Kattoluukku, minkä hän oli sulkenut, kiskaistiin auki ja lyötiin taas kiinni yhä uudestaan. Hänestä tuntui vihdoin koko katto hänen päällänsä olevan täynnä pikku luukkuja, ja minne hän katsoikin hämärässä elokuun yövalossa, luuli hän näkevänsä tuon kauhean pään avonaisine kitoineen, ja hurja nauru kaikui viiltävänä hänen korvissaan.
Kustaa herra nousi kiiruusti ylös, sytytti kynttilän ja pukeutui. Hän tahtoi itse nähdä, mitä paholaisen kujeita harjoitettiin siellä ylhäällä; aaveita ei hän uskonut eikä hän myöskään ollut pelkuri. Avain oli hänen kirjoituspöydällään, hän otti sen toiseen ja kynttilän toiseen käteensä "En pelkää itse paholaistakaan", jupisi hän ja lähestyi ovea. Samassa silmänräpäyksessä koputti joku sille. "Sisään!" huusi hän.
Mutta kun ei ketään tullut, vetäisi hän itse auki sen. Oliko tämäkin kuvittelua!
Kuollut seisoi ilmielävänä hänen edessään ja kohotti uhkaavasti kätensä.
Mutta kynttilä putosi lattialle ja sammui. Kustaa Trolle vaipui tajutonna lattialle.