Lisäksi sitoutuivat kaikki läsnäolijat, "koska he olivat kaikki yhdessä liitossa tässä asiassa, keskinäisesti auttamaan ja tukemaan toisiaan siinä tapauksessa, että joku sen johdosta, mitä oli tapahtunut, saattaisi valtakunnan rappioon ja kirkonkiroukseen, milloin ja missä tällaiseen, joko pyhän isän paavin huoneesta tai muilta tahoilta, ryhtyä saatettaisiin."
Kun tuomio siten oli langetettu ja asianmukaisesti kirjaan merkitty, kirjoittivat läsnäolijat nimensä alle, ja valtakunnan leima pantiin siihen lisäksi allekirjoittajain "riippuvain sinettien" kera. Mutta piispa Brask, joka ei ollut tuomioon tyytyväinen, mutta ei uskaltanut kieltäytyäkään, käytti "viekasta pappisjuonta" ja kirjoitti pienelle paperilapulle: "Tähän olin minä pakotettu." Sitten pani hän kenenkään huomaamatta lapun vahasuojuksessa sinetin alle.
Tämä päätös tehtiin 23 marraskuuta 1517.
Siten päättyi tämä merkillinen kokous!
Erinäisiä kirjeitä tämän kokouksen tapauksista ja päätöksistä laadittiin, ja yksi ja toinen osanottajista vei niitä mukanaan kotiseudulleen.
Norrköpingin kaupunkia varten laati valtionhoitaja itse kirjelmän; se alkaa selonteolla kokouksesta, mutta päättyy näin:
"Rakkaat ystävät, kiitän teitä kaikkia hyvin sydämellisesti uskollisuudestanne ja hyväntahtoisuudestanne, jota minulle ja isänmaallenne olette aina osoittaneet, rehellisten ja uskollisten miesten tavoin joka suhteessa toivoen enkä ollenkaan epäillen, ettette tahtoisi tehdä tämän mukaan. Sentähden kehotan minä teitä kaikkia valtakunnan puolesta ja käsken ankarasti kaikkia hankkimaan itselleen hyvät aseet. Jos emme mitenkään saa olla rauhassa tanskalaisilta, niin tahdomme me, kun oikea aika on tullut, käydä heidän kimppuunsa sellaisella voimalla, että he lähinnä Jumalan apua itse mielellään rukoilevat Jumalalta rauhaa."
Päivän hengähdysajan soi Sten herra itselleen; Kristina rouva kokosi hänen ympärilleen muutamia rakkaita ystäviä, joiden kanssa hän voisi keskustella ilman pakkoa äsken tapahtuneista tärkeistä asioista. Niiden joukossa oli myös Kristinan isä, herra Erikki Juhananpoika, joka oli ollut yksi arkkipiispan tuomareista. Muiden muassa oli myöskin Hemming Gadd ja nuori Kustaa Erikinpoika sekä linnanpäällikkö Jöns Jönsinpoika.
"Aika on rientänyt pitkin askelin eteenpäin", huudahti tohtori Hemming. "Siitähän ei ole kuin viisikymmentä vuotta, kun Jöns Pentinpoika johti samanlaista taistelua kuin tämäkin valtakunnan edusmiestä vastaan, joka silloin sattui olemaan kuningas. Silloin pääsi voittajaksi kirkon päämies, ja maallinen majesteetti kadotti sekä kruunun että valtakunnan. Nyt sitä vastoin on ruotsalainen isänmaallisuusintomme saavuttanut sellaisen voiman ja merkityksen, että kun valtionhoitaja puhuu sen puolesta, seisoo koko kansa hänen takanaan yhtenä miehenä. Se sysää pois jokaisen, joka asettuu kansan edistyksen tielle, huolimatta siitä, vaikka se onkin valtakunnan arkkipiispa!"
"Luulen", puuttui herra Erikki Juhananpoika puheeseen, "että äsken voitetun taistelun suurin ja oikein merkitys on siinä, että siitä huokuu syvä kansallishenki, joka luopuu traditsioneistaan ja kunnioituksestaan papillista arvoa kohtaan, kun on kysymyksessä olemassaolon suojeleminen ja itsensä varjeleminen."