"Ketkä miehet ovat vaikuttaneet tämän nopean kehityksen", virkkoi Jöns Jönsinpoika. "Viisikymmentä vuotta sitten, voidaan hyvin sanoa, kantoi Ruotsin kansa vielä orjan kahleita, ja katsokaa nyt kuinka itsetietoisena se kohottaa päätään. Valtionhoitajiaan sen on kiittäminen vapautumisestaan tanskalaisesta ylivallasta. Mutta vielä tärkeämpää on, että kansa on näiltä oppinut ajattelemaan omin päin, että siitä on noussut vapaita, itsenäisiä miehiä. Tämä kallisarvoinen lahja on kulkeva perintönä polvesta polveen, ja kun mitään Stureja ei ole enää olemassa, tulevat heidän kylvämänsä valistuksen ja vapauden siemenet kantamaan siunattuja hedelmiä ikuisiin aikoihin!"

"Älkäämme unhottako sitä, joka teki ensi alun!" puuttui Sten herra puheeseen. "Jollei Engelbrekt olisi urennut oikealle tielle, kuka tietää, olisivatko hänen seuraajansa tehneet sen. Esimerkillä on mahtava vaikutus; kansanmies kulki edeltä, ja seuraajat jatkoivat hänen työtään. Herra kaikkivaltias on ihmeellisesti siunannut kaikkia Sten Sturen toimia; hänestä juontui maamme koko kehitys, ja hänen kylvämänsä kehityksen siemenet ovat kantaneet hedelmän. Rakas isäni ei saanut aikaa kokea muuta kuin sodan vaaroja, ja kun katson taaksepäin, mitä on tämä aika ollut muuta kuin suurta työtä vapauttamiseksemme turmiollisesta unionista Tanskan kanssa; se oli kohdaltaan kiirastuli, jonka oli temmattava maa pimeydestä ja tietämättömyydestä, babylonialainen vankeus, jonka oli pakotettava meidät pyrkimään valoon ja vapauteen. Minusta näyttää, kuin Herran käsi olisi koko ajan suojelevana ojentunut yllemme, ja onneaan saavat kiittää ne, jotka ovat olleet välikappaleina toteuttamassa hänen pyhää tahtoaan!"

Ja niin joivat he illan yhdessä.

Nuori herra Kustaa Erikinpoika kertoi Kristina rouvalle, kuinka urhoollisesti hänen herransa oli menetellyt, kuinka kaikkien silmät olivat luottamuksella tähdätyt häneen ja kuinka hän oli ylhäisten ja alhaisten rakastama.

Ja nämä sanat soivat suloisina Kristinan korvissa, hän tunsi itsensä niin äärettömän onnelliseksi, ettei suurempaa onnea voinut tulla ihmisen osaksi. Sitten ajatteli hän, että kenties miekka tulisi lävistämään hänenkin sielunsa, hän tiesi, että koetukset ja kärsimykset olivat välttämättömät, että hän kerran voisi puhdistuneena, koeteltuna sanoa sydämessään:

"Katso, Herran palvelija!"

* * * * *

Kuten päätetty oli, palasi arkkipiispa vahingoittumattomana takaisin linnaansa.

Mutta monta päivää ei viipynyt, ennenkuin valtionhoitaja seurasi jälestä. Nyt oli piiritystä jatkettava suurella voimalla ja vakavuudella.

Tämä oli sitä välttämättömämpää, kun Lundin arkkipiispa, Birger Gunnarinpoika, kehotti kirjeellisesti valtionhoitajaa lakkaamaan piirittämästä Stäketiä, muussa tapauksessa hän paavin lähettiläänä ja Ruotsin kirkon pääpiispana julistaisi hänet kirkonkiroukseen moisesta väkivallanteosta.