Mutta hänen väkensä mieliala ei enää ollut sellainen, että hän uhkauksilla ja selityksillä olisi voinut saada heidät tottelemaan.
Tiedämme jo, kuinka Juhana mestari, ankaran herransa käskystä, oli menetellyt asemiehiin nähden.
Saatuaan takaisin vapautensa eivät he olleet tulleet ollenkaan nöyremmiksi, ja kun hänen armonsa sanoi heille tahtonsa olevan, että linnaa puolustettiin viimeiseen mieheen, silloin kieltäytyivät he siitä joka mies ja vaativat melkein uhmaillen, että linna oli luovutettava.
Ja ylimielisyys väistyi pelon tieltä. Kustaa Trolle kuvitteli mielessään, että asemiehet tahtoivat äkkiylläköllä käydä hänen kimppuunsa, kenties riistää hänen henkensäkin.
Hän ei uskaltanut turvautua huolissaan kehenkään, hänellä ei ollut ainoatakaan luotettavaa ystävää tai palvelijaa. Eräänä yönä hiipi hän pahantekijän tavoin linnastaan, vartijan huutoon ei hän tohtinut vastata, ja oli lähellä, ettei häntä ammuttu urkkijana. Rannalla oli pieni vene, hän sen vapautti ja souti eräälle saarelle, joka oli aivan lähellä. Siellä piiloutui hän yöksi vuorenluolaan.
Seuraavana aamuna, kun hänen havaittiin olevan poissa, nousi linnassa suuri hälinä.
"Onkohan hän päättänyt päivänsä?" kyseltiin keskenään.
"Siihen on hän liian arka."
"Kurja!"
"Hän oli koko paholainen!"