Tässä ei ollut varaa valita, hänen oli vihattua valtionhoitajaa kiittäminen hengestään. Ja sanomatta sanaakaan, luomatta katsettakaan viholliseensa luikki hän rannalle ja istuutui veneeseen.
Mutta rahvas nimitti saarta siitä pitäen piispansaareksi.
Sten herra virkkoi taipaleella, että hänen armonsa saattoi tarvita varmaa suojaa ja kysyi sentähden, mihin luostariin hän halusi itsensä vietävän.
"Vesteråsiin!" oli vastaus.
Muutamia tunteja täytyi hänen kuitenkin odottaa leirissä; hän pyysi päästä yksin, mutta ensin täytyi hänen allekirjoittaa sitoumus, jossa hän luopui kirkostaan ja arkkipiispuudestaan, ja tämän hän vahvisti sinetillään.
Sen jälkeen vietiin hänet varmasti vartioituna Vesteråsiin; kukaan hänen asemiehistään ei pyytänyt päästä häntä seuraamaan, eikä hän luottanut kenenkään, ei kysynyt ketään; kaikki hänen ajatuksensa ja toivomuksensa kohdistuivat vihaan ja kostoon; sitä hän hautoi katkeroituneessa mielessään päivin ja öin.
4.
HAAMU.
Piispan-Arnöhön oli tullut rakas ja kaivattu vieras. Vanha Jaakko herra näki olevansa vanhojen ystäviensä ja ihailijainsa hylkäämä, sentähden oli isä Johannes sitä tervetulleempi. Hurskaista, iäkkäistä kasvoista loisti sellainen rauha, sellainen tyyni, tasainen mieli, jota mitkään elämän myrskyt eivät voineet kukistaa; ne murtuivat sitä vasten kuin kallioseinää vasten.
Oli omituista isä Johannekselle, että hän tuli yhä iloisemmaksi ja melkeinpä voimakkaammaksikin vuosien mukana. Hänen Herransa työ kävi hänelle rakkaammaksi päivä päivältä, ja hän oli onnellinen saadessaan vaikuttaa sen puolesta. Hänen viettämänsä liikkuvainen, yksinkertainen elämä, se hellyys ja ystävyys, joka säteili häntä kohtaan kaikkien silmistä, lämmitti ja ikäänkuin toi uutta elinvoimaa vanhaan sydämeen.