Oli merkillistä nähdä, kuinka venäläiset neuvottelijat heti luopuivat sananvallastaan; he olivat ampuneet ainoastaan hälyytyslaukauksia, nyt oli taistelu alkava.
Ritari otti sananvuoron; hän tiesi nyt, kuka hänellä oli vastustajanaan. Syvin, vakavin piirtein hän kuvasi Suomen aseman, osoitti kuinka tämä maa oli kuin Ruotsin suojamuurina, kuinka tämä oli sotinut ja taistellut sen vihollisia vastaan, vuodattanut vertaan, kärsinyt sortoa, nälkää ja kurjuutta, nähnyt vainionsa poltettuina ja vihollisten hävittäminä, kuinka se oli sortunut ja taas noussut. "Mitä tahtookaan tämä kansa?" huudahti hän. "Rauhaa, ei mitään muuta kuin rauhaa, rakentaakseen uudelleen majansa ja kylvääkseen sarkansa! Tahdotteko seurata minua retkelle kautta tämän onnettoman maan", lisäsi hän, "ja teidän sydämenne heltyvät nähdessänne sitä kurjuutta, jota katseenne on kohtaava kaikkialla."
Venäläiset loivat silmänsä maahan, mutta David maisteri vastasi, että hänen ymmärtääkseen Ruotsi yksin oli siitä vastuunalainen. Niin mahtava vihollinen kuin Venäjä täytyi voittaa myönnytyksillä.
"Millä sitten?" kysyi ritari kummissaan.
"Luullakseni samoilla, joiden tähden nykyään nousee sotisopaan koko Eurooppa pientä uppiniskaista kansaa vastaan, joka mieluummin raatelee itsensä omain kansalaisten kesken kuin tunnustaa laillisen kuninkaansa."
"Tunnette vähän tätä kansaa", vastasi ritari. "Vapaana on se ollut ikimuistoisista ajoista eikä koskaan kantanut orjuuden alentavia kahleita. Sen aatelisto ja suurmiehet ja kuninkaat ovat kaikki itsenäisten talonpoikain jälkeläisiä. He voivat kärsiä valittamatta katkerintakin hätää, mutta he eivät kärsi väkivaltaa ja sortoa. He ovat tottuneet puhumaan asioista suunsa puhtaaksi, ottamaan osaa maan hallintoon, ja jos kuningas tekee vääryyttä, sanoo kansa sen pelkäämättä; se on ikivanha oikeus, jonka laki myöntää kansalle. Sellaisen kansan niskat voi kenties taittaa väkivallalla, mutta se ei taivu kuunaan voutien hirmuvaltaan."
Läsnäolijat katsoivat hieman hämillään toisiinsa; maisteri se taasen otti sananvuoron.
Maan asema, arveli hän, oli sellainen, että vaadittiin hallitsijaa, jota muussa maailmassa pidettiin kunniassa ja arvossa. Hannu kuningasta kunnioitti hänen pyhyytensä paavi isällisellä suosiollaan; hän oli mitä parhaimmissa väleissä Saksan keisarin kanssa. Suuriruhtinas Iivana, Venäjän itsevaltias, oli solminut ystävyyden liiton hänen kanssansa. Hän halusi vain toteuttaa Margaretan suuren aatteen ja luoda yksimielisen Pohjolan, tehdä lopun hansakaupunkien merirosvoudesta ja viedä jälleen rauhaan ja sopuun, hyvinvointiin ja onneen sodan kauhujen ja kurjuuden näännyttämät kansat.
Erik Turenpoika seisoi allapäin; puheen monet totuudet olivat sattuneet häneen.
David maisteri näki tekemänsä vaikutuksen ja jatkoi leppeällä äänellä: "Tanskan kuningas pitäisi onnenaan jättää tämän maan edelleen teidän suojelukseenne, herra Erik Turenpoika. Yksityiskassastaan tahtoisi hän antaa teille varoja lieventääkseen vaikeinta hätää. Suuriruhtinas Iivanan kanssa on hän solminut lujan ja ikuisen rauhanliiton, ja rajariidoista ei enää tule kysymystäkään. Hän tahtoo kutsua teidät uskotuimmaksi ystäväkseen ja teidän toivomuksillenne ja neuvoillenne mielellään kallistaa kuulevan korvansa."