Ritari kuuli hyväilevät sanat, ja samalla oli hän näkevinään vaaleakutrisen pään painuvan rintaansa vasten ja ilmeikkäiden sinisilmien rukoilevasti kiintyvän itseensä. Eikö hänen ollut suostuttava vaimonsa tähden, ja eikö olisi Ruotsin onneksi, jos hän tekisi sen?
Hän oli unhoittanut kaikki läsnäolijat ja kysyi itsekseen: "Mikä on oikein, mikä väärin?"
Jos edes ainoakaan läsnäolijoista olisi ymmärtänyt taistelun hänen povessaan ja jos tämä olisi kehoittanut toisia odottamaan, olisi voitto ollut saavutettu.
Nyt sitä vastoin katsoivat he kysyvästi toisiinsa, ja aivan kuin yhteisestä vakaumuksesta otti muuan pajari esiin kotelon, jonka hän avasi näyttääkseen siellä olevan kallisarvoisen ainokiven, kun taasen toinen veti esiin suunnattoman suuren kukkaron, kultaa täpötäynnään.
David maisteri puolestaan veti esiin ritariketjun, joka oli runsaasti timanteilla koristeltu.
Taasenkin he katsoivat toisiinsa, ja kaikki tyyni asetettiin pöydälle ritarin eteen.
Kulta kimmelsi hänen silmiinsä, ja hän katsoi siihen ja siitä ympärillä seisoviin ja sitten taasen kultaan, mutta mitä paremmin hän alkoi käsittää, mistä kysymys oli, sitä helakammaksi kävi puna hänen poskillaan ja otsallaan. Silmät salamoivat.
"Suuriruhtinas lähettää tämän sormuksen merkiksi suosiostaan", sanoi muuan.
"Ja tämän kullan lieventämään hätää Suomessa", lisäsi toinen.
Ritari loi David maisteriin kummallisen, kysyvän katseen.