Gunilla oli pukeutunut morsiuspukuunsa, jalokivillä koristeltu otsaripa kaartui hänen otsallaan, ja hänen uljas ryhtinsä olisi sopinut vaikka kuningattarelle.
Erik Turenpoika ei suinkaan yksin ihastunut hänen kauneudestaan, mutta hänen sydäntään kouristi sitä nähdessään, hänestä tuntui, ikäänkuin kuilu laajentuisi heidän välillään, ikäänkuin leppoisat kevättuulet kantaisivat Gunillan takaisin päiväpaisteiseen Tanskaan ja jättäisivät hänet yksin lumisten vuorien ja jäätyneiden järvien keskelle.
Sentähden lepäsi synkkä pilvi hänen otsallaan, ja edellisen päivän tapaukset painoivat hänen mieltään.
David maisteri seisoi kunnioittavasti Gunilla rouvan rinnalla; mitä maisteri sanoi, sitä ei voinut kuulla kukaan muu kuin Gunilla rouva, mutta hänen herrastaan tuntui, kuin heidän katseensa tuontuostakin etsisivät hänen katsettaan.
Suuri sali oli muutettu metsäksi, joukko mustalaisia, miehiä, naisia ja lapsia, liikuskeli siellä ristiin rastiin. Keskellä huonetta oli pöytä, mutta sen vierellä, hieman kuusten katveessa, oli lumivuori, jonka jäinen huippu näkyi puiden ylitse.
Sinne ja tänne puiden runkoihin pistetyt soihdut antoivat kirkkaan valaistuksen kirjavalle taululle.
Saattoihan tosin moni läsnäolijoista ajatella, että sellaisia kuvia nähtiin kyllä todellisuudessakin. Mutta pöytä notkui kukkurapäiden vatien painosta, sentähden antoivat vieraat jakamattoman hyväksymisensä, ja kun sitten näyttäytyi, että nuoret, kauniit mustalaistytöt olivat Gunilla rouvan piikasia, jotka suurella ketteryydellä kantoivat vateja ympärinsä ja täyttivät maljoja, silloin pajarit seurueineen luulivat olevansa paratiisissa, ja jokaiseen vetikkamaiseen katseeseen, joka heihin suunnattiin, vastasivat he: "Houris! Houris!"
Kaikista läsnäolijoista ei ollut kukaan niin yllätetty kuin ritari, kaikki laitteet olivat hänelle odottamattomat; tarkoittiko tämä kaikki vain ilahuttaa häntä? Oliko Gunilla pukeutunut valkoiseen morsiuspukuunsa näyttääkseen, että hän toivoi menneet unhotetuiksi ja tahtoi taasen olla hänen uskollinen puolisonsa?
Erik herra ei tahtonut uhrata vakaumustaan mistään hinnasta maailmassa, mutta hän tunsi, että hänen rakkautensa vaimoonsa tulisi, tahtoipa hän tai ei, vaikuttamaan hänen päätökseensä ja tekoihinsa.
Nämä ajatukset täyttivät hänen mielensä, kun hän keskusteli David maisterin kanssa saksalaisista tavoista ja menoista, katsellen milloin isä Tobiasta, joka itsepintaisesti kieltäytyi leikkaamasta liikkiötä, milloin venäläisiä, jotka viinin ja kauniiden silmien puoleksi päihdyttäminä turhaan koettivat etsiä sanoja ilmaistakseen ihastustaan.