Pihalla oli kokonainen kasa lapioita, ritari tarttui ensimäiseen ja sitten kukin omaansa. Sitten lähdettiin suurelle aukealle kentälle, joka oli kirkkomäen alapuolella.
Kansa katseli ihmeissään ja seurasi äänetönnä jälestä.
Nuoret työmiehet jakautuivat kolmeen ryhmään, jotka kukin ottivat eri haudan luomisen osalleen; ritarikin teki monta pontevaa lapionpistoa milloin yhdellä, milloin toisella lapiolla.
"Jos olisin saanut syödäkseni, kaivaisin yhtä hyvin kuin joku noistakin", virkkoi joku katselijain joukosta.
"Niin, raajat heikot nälkäisellä, vahvat kyllin syönehellä."
Mutta kukaan ei kysellyt, mitä haudoilla tarkoitettiin.
Sentähden oli hämmästys yleinen, kun pappi kääntyi välinpitämättömään, kalmankalpeaan, kaksikymmenvuotiaaseen nuorukaiseen, joka oli heittäytynyt märälle maalle ja huojuttelihe edestakaisin katsellen toimitusta.
"Kuinka monta teiltä on kuollut, Olli Pietarinpoika?"
"Kaikki tyyni", vastasi poika mielipuolen tavoin hymyillen; "isä ja äiti ja kolme tyttöä ja veli ja pikku tyttönen ja kissa ja porsas".
"Seitsemän siis!" sanoi ritari ja kääntyi nuoreen parveen, joka alasluoduin silmin kuunteli, mitä hänellä oli heille sanottavaa.