Ja he menivät ja toivat kuolleensa läheltä ja kaukaa. Pelko oli kadonnut; mitä maan päällikkö ja hänen asemiehensä olivat tehneet ennen heitä, sen uskalsivat he tehdä jälestä, ja niin saatiin sinä ja seuraavana päivänä haudatuksi kolmesataa ruumista.
Mutta ritari kustansi ruumiinkantajille ilmaisen ruuan, ja kun raskas päivätyö oli lopussa, sanoi hän heille, että he saavat voudilta apua, mutta hän luotti siihen, etteivät he nyt, kun hän oli näyttänyt tien, tule sortumaan koetuksissa, vaan miehekkäästi kestämään taistelut. Loppu riippui useimmassa tapauksessa perimmältään heistä itsestään.
He kenties eivät häntä ymmärtäneet, mutta hän oli osoittanut olevansa heidän ystävänsä; hänen miehekäs päättäväisyytensä oli karkoittanut heidän pelkonsa, ja sentähden täytyi olla oikein, mitä hän kerran oikeana piti.
Niinpä he lupasivat vointinsa mukaan noudattaa hänen käskyjään, ja jos hän kerran heitä tarvitsi, saattoi hän kyllä luottaa siihen, etteivät ne häntä pettäisi. Lähtiessä ympäröi ratsumiesparven sankka kansanjoukko, ja papin ja kaikkien siunaamina he kiitivät kohden uusia seikkailuja.
Mutta kuinka erilaisella mielellä! Kuolema tuntui näistä nuorista miehistä melkein menettäneen otansa, sillä olihan se säästänyt heitä kaikkia, kenties heidän tekemiensä hyvien töiden tähden.
Matka jatkui pohjoiseen ja sitten länttä kohden. Ritari tiesi, että lähempänä merta oli kuolevaisuus pienempi, mutta hänelle oli sanottu, että rutto raivosi hurjasti Satakunnassa, ja sinne hän suuntasi matkansa. Pienen retkikunnan lisäksi oli otettu yrtintuntija, mies, joka lisäksi oli pappi.
Kaniikki Werner oli Linköpingistä lähetetty kirkollisissa asioissa äskennimitetyn tuomiorovastin Henrik Vennen luo Turkuun. Tämä, joka suuresti mieltyi taitavaan, vaatimattomaan nuoreen mieheen, pyysi häntä jäämään sinne talveksi, ja hän oli taipuvainen siihen, kun tuomiokapituli antoi suostumuksensa.
Kulovalkeana levisi Turun kaupunkiin huhu hengenvaarallisesta seikkailumatkasta, jolle Erik Turenpoika lähti.
Kaikki ihmettelivät, useimmat paheksuivat hanketta. Mutta nuori kaniikki ilmoitti heti tuomiorovastille aikovansa rientää ritarin jälkeen ja tarjota hänelle palvelustaan. Rovasti teki vastaväitteitä, mutta Werner pysyi päätöksessään ja oli jo lähtenyt taipaleelle, kun levisi sanoma siitä, mitä Naantalissa oli tapahtunut. Se kiiti itään ja länteen, etelään ja pohjoiseen, sitä levittivät kerjäläiset ja raajarikot, jotka urrivat oikoteitä läpi metsien etsien kaukaisista kylistä niukkaa ravintoaan, se liiteli lasten huulilta tuulen siivillä, ja varmaankin ilmattaret kulettivat sitä mukanaan, sillä se kulki kuin voittokulu ritarin edellä.
Useammissa paikoin Satakuntaa oli jo ryhdytty huolehtimaan ruumiiden hautaamisesta, toisissa riitti ritarin saapuminen taivuttamaan kansaa siihen. Lääkärin läsnäolo oli täällä tarpeempaan, ja hänen luja tahtonsa, joka ei tiennyt mistään esteistä, kun oli jotakin vietävä perille, sai muutamat nuoret asemiehet häntä auttamaan valvoessa sairasten hoitoa, kun taasen toiset ritarin keralla valvoivat ruumiiden kuletusta ja hautaamista.