Ritari loi silmänsä siihen. Hänen synkkä katseensa ei suinkaan kirkastunut uutta, upeaa rakennusta nähdessään. "Mitä he siellä lienevätkin oppineet, niin ei ainakaan rakkautta manallemenneitä eikä huolenpitoa eloonjääneitä kohtaan. Säästäkööt liekit kirkkoa, jos tahtovat, minä ja meikäläiset emme sitä tee."
Tuli tarttui kaikkialle kauhistuttavalla nopeudella, mitään esteitä ei sen tielle asetettu, liekit räiskyivät ja rätisivät vanhoissa, milloin tuohella, milloin nahalla tai saralla vuoratuissa kodissa, ne leimahtelivat ulos ja sisälle, ylös ja alas lahoja salkoja, jotka muodostivat kodan luurangon, ne riehuivat kuin raivoavat kostottaret, kunnes vihdoin hurjassa piirikarkelossaan hävittivät kaiken maata myöten. Toiset taasen matelivat vitkaan pitkin ruumiita. Ne nuoleksivat kalpeat kasvot tulipunaisiksi, väliin syljeksivät ja hyljeksivät niitä, mutta eivät kuitenkaan lakanneet työstään, ennenkuin kuolleet olivat muuttuneet vaaleaksi tuhkaksi. Tuohi ja vaate liehui hilpeästi, nahka kutistui ja käpristelihe kuin hornanhenkien kynsissä, sitten luhistui kaikki kasaan, liekkien kielekkeet yhtyivät yhdeksi ainoaksi, joka nousi kohden pilviä, mutta liekki veti toistaan, ja niin näytti koko kylä yhdeltä ainoalta tulimereltä.
Ritari ja hänen seurueensa olivat eräältä mäeltä katselleet kamalaa kuvaa. Silloin kuului metsästä kauhun huuto, sieltä syöksyi esiin miehiä, naisia ja lapsia hyvinkin muutamiin satoihin. Useimmat pakenivat niin nopeasti kuin voivat, toiset paiskautuivat maahan, repivät tukkaansa, valittivat ja vaikeroivat.
Ritarin suostumuksella meni Werner rinnettä alaspäin heidän luoksensa, mutta he eivät olleet häntä näkevinään.
"Nouskaa!" käski hän muuatta vanhaa miestä, joka parkui ja voivotteli pahemmin kuin muut.
"Oletteko tulleet ottamaan meidät hengiltä?" kysyi tämä epätoivon puuskassaan.
"Emme, vaan jos mahdollista pelastaaksemme henkenne."
"Polttamalla vähät tavaramme ja kotimme?"
"Jättääksenne meidät nääntymään metsän petojen sekaan?"
"Miksi olette tulleet tänne?"