Ritarin kehoituksesta oli Werner kuulustellut vankia. Tämä tunnusti kuuluvansa bernhardiinien munkkikuntaan; mitään papillista arvoa ei hänellä ollut. Maisteri David Kockin kanssa oli hän mennyt Venäjälle ja sittemmin palausmatkalla eronnut hänestä Uudellamaalla. Hän oli tullut yksin tänne, ja kun täällä ei silloin ollut pappia, piti hän kristillisenä tekona ryhtyä vaalimaan tätä eksyksissä harhailevaa laumaa. Hänen luja vakaumuksensa oli, että rutto oli Herran rangaistus eikä kenelläkään ollut oikeutta etsiä parannuskeinoa sitä vastaan. Tosin oli hän ehdottanut ruumiiden hautaamista, mutta kun siihen yleensä oltiin vastahakoisia, taipui hän virran mukaan.
Kun levisi sanoma, että ritari monien asemiesten kanssa matkusti ympäri maata haudaten kuolleet, silloin päättivät seurakuntalaiset väistyä tieltä; he eivät tahtoneet ottaa osaa jumalattomuuteen, mutta eivät myöskään estää häntä.
Ainoa, mitä pappi sanoi katuvansa, oli se kiivaus, jolla hän oli vastannut ritarin oikeudettomiin syytöksiin, mutta tämän piti hänen mielestään juuri todistaa hänen syyttömyyttään.
"Uskotteko te sitä?" kysyi ritari kaniikilta.
"Tunnustan, etten sitä tee."
"Onko teillä perusteita?"
"Ei päteviä."
"Antakaa kuulla!"
"Hänen levottomasti harhaileva katseensa, alituiseen uudistettu kysymys, pääseekö hän vapaaksi, vaikkei oikeastaan ole mitään, mistä häntä voisi syyttää."
"Jääköön yöksi tyyntymään. Emme voi jatkaa matkaamme ennenkuin huomenna."