Ritari näytti tavallista vakavammalta. Hän kannusti hevostaan, mutta viittasi Wernerin rinnalleen.
"Mitä sanotte tästä?"
"Meidän on pidettävä tarkoin silmällä."
"Ketä?"
"Olavista menen takaukseen."
"Kiitos!" vastasi Erik herra ja hänen kasvonsa kirkastuivat. "Mikään ei olisi surettanut minua enemmän kuin että tarvitsisi epäillä häntä."
"Mutta täällä on muitakin."
"Tuntisin huonosti Olavin, jollei hän pitäisi heitä silmällä."
Sama unelias välinpitämättömyys, jota Hämeenlinnan vouti oli osoittanut keskustellessaan Erik herran kanssa, ilmeni läänissä kaikissa hänen alustalaisissaankin. Tulen ja polton pelko tosin ajoi ruumiita hautaamaan, ennenkuin ritari ehti tulla toisiin pitäjiin, mutta tämä pelon synnyttämä toimeliaisuus oli siksi unenpöpperöistä, että kansa siitä varmaan piankin oli vaipuva entiseen horrostilaansa.
Mutta voimakas henki kykenee tempaamaan muitakin mukaansa ja herättämään nukkuvia, ja koskaan ei hänen työnsä ole aivan turha. Kun Erik Turenpojan mahtava ääni kajahti kokoontuneen väkijoukon korviin, näytti hän heistä joltakin korkeammalta ilmestykseltä; se, että hän oli tullut pitkät taipaleet puhuakseen heille, valistaakseen ja auttaakseen heitä, herätti muutamissa sieluissa, joita ei aivan ollut kauhu lamauttanut, uinailevan käsityksen ihmisarvostaan. Hän ei tullut omasta eikä heidän ymmärtääkseen kenenkään muunkaan puolesta, vaan ainoastaan pelastaakseen ja auttaakseen heidät joutumasta tykkänään perikatoon. Siihen he tosin olivat valmiit, mutta jos heität kurjimmankin raukan mereen ja ojennat hänelle pelastavan käden samana hetkenä kuin hän on vajoamaisillaan pohjaan, niin hän tarttuu navakasti siihen; niin rakas on elämä, kenties rakkain sille, jolla on vähimmän menetettävää.