Sitä paitsi sanoi hän heille, että he saisivat apua — voudilta, joka ei koskaan ennen ollut heistä välittänyt. Mutta ritari hallitsi häntä ja muita vouteja koko maassa, hänen sanansa täytyi siis merkitä jotakin, ja se sytytti elämänhalun kipinän untelojen rinnoissa. Kenties ei kohtalon tuomio ollut peruuttamaton; kenpä tiesi, oliko heidän perikatonsa aivan välttämätön.
Ja niin tuli ritarista heidän kohtalonsa; ensiksikin sentähden, että hän neuvoi heille, mihin heidän oli mentävä saadakseen jauhoja, nauriita. Sitten sentähden, ettei hän pelännyt tautia, antoi heille lääkkeitä ja määräsi niiden käyttämisestä. Vihdoin olivat he hänessä tavanneet jonkun, joka välitti heistä; se oli kuin valonpilkahdus heidän elämässään, ja sentähden kannatti elää.
Tämä vaikutus ei tosin ulottunut kaikkiin; niin karussa kivikossa ei moni siemen nouse oraalle, mutta muutamat tekevät sen kuitenkin, ja kun niiden tähkä on kypsynyt, alkavat ne siroitella siemeniä vuorostaan nekin.
Suunnilleen näin kuuluivat Wernerin sanat ritarille, kun tämä omasta mielestään turhan työnsä jälkeen jatkoi väsyttävää matkaansa.
Syvää suruaan, joka Erik Turenpojan sielua kalvoi, oli hän tähän asti koettanut voittaa kaikin voimin, mutta samalla kuin matkan vaivat alkoivat käydä yhä tuntuvammiksi, valtasi hänet vähitellen alakuloisuus, jota oli mahdoton voittaa.
Vanhalta ukko Karhuiselta, linnanvartialta, saapui tosin kirjeitä ja viestejä; niistä hän sai tietää, että Gunilla rouva ja lapset voivat hyvin, että linnassa muutenkin olivat asiat oikealla tolallaan, että venäläiset käyttäytyivät siivosti ja että jokunen kalastajavene oli uskaltanut vesille jäälauttojen sekaan, mutta ei mitään enempää; oli ikäänkuin hän pitäisi kirjettä kädessään eikä voisi murtaa sinettiä, ikäänkuin seisoisi talon edessä, jonka sisällä hänen rakkaimpansa oli, ja huomaisi portin lukituksi eikä pääsisi sisälle.
Kohta Viipurista lähtönsä jälkeen oli ritari kirjoittanut Gunillalle vakavan kirjeen, muistuttaen tälle siitä häväistyksestä, jonka tämä oli tahtonut hänelle saada aikaan ja joka ikäänkuin ihmeen kautta oli kääntynyt hänen vastustajiaan kohtaan. Vakaumuksestaan luopumaan ei häntä voinut saada edes rakkautensa Gunillaan; mutta juuri tämän rakkauden tähden hän kysyi puolisoltaan, eikö tämä tahtonut jättää kaikki riitakysymykset raukeamaan; sillä kun hän oli vannonut uskollisuutta ruotsalaiselle miehelle ja seurannut häntä hänen isänmaahansa, oli tämä nyt heidän molempain maana eikä vaimon sopinut houkutella miestänsä siitä luopumaan.
Gunilla rouva ei jäänyt vastauksen velkaan. Ritari sai sen jo Turussa. Hän kirjoitti, että rakkaus Tanskaan oli juurtunut lujasti hänen sieluunsa; yöt ja päivät hän suri sitä, että se mies, jolle hän oli vannonut uskollisuutta, oli pettänyt laillisen kuninkaansa. Mielellään hän antaisi henkensä, jos saisi herransa palaamaan velvollisuuksiinsa, ja joka hetki hän rukoili pyhää neitsyttä valaisemaan hänen pimitettyä sieluaan. Mutta jos tämä ei välittänyt hänen rukouksistaan ja kyynelistään, silloin tiesi hän kyllä, kumpi voima jäi vallitsevaksi, vaikkapa hänen sielunsa silloin pakahtuisikin.
Ritari havaitsi selvästi, että kirjeessä oli vieras käsi osallisena, mutta kenen? Sen tappion jälkeen, jonka isä Tobias oli kärsinyt, saattoi se tuskin olla hänen; joku toinen oli saanut vaikutusvallan, Gunilla salli itseään vedettävän yhä kauemmas hänestä.
Hyödyttömäin sanojen vaihtaminen ei ollut ritarin mieleen, hän tyytyi sentähden niihin tietoihin, joita ukko Karhuinen hänelle lähetti; tämä sai ankaran käskyn pitää tarkoin silmällä niitä vieraita, jotka pyysivät pääsyä linnaan.