Mutta sisimmässään oli hän vielä epävarma, kummalle puolelle kallistuisi. Maan asema näytti hänestä äärimäisen arveluttavalta, ja mitä enemmän hän mietti, sitä edullisemmalta hänestä näytti liittyminen Hannu kuninkaaseen.
Ja Gunillan ilo! Hän tunsi hänen käsivartensa kaulassaan, katseli samoihin suloisiin, ilmeikkäihin silmiin, jotka niin monta kertaa olivat rakkaudella silmäilleet häneen; mutta mitä kovempaa kiusausta hän tunsi taipumiseen, sitä tarkemmin hän punnitsi syitä ja vastasyitä.
Viime aikoina oli Werner melkein alituiseen hänen rinnallaan, ja ne hetket, joita ei tarvittu virkatehtäviin, käytti ritari mielellään keskusteluun hänen kanssansa.
Nuori mies, joka oli opiskellut Linköpingin koulussa, oli tällöin usein nähnyt ja lopulta tullut persoonallisesti tuntemaan tohtori Hemming Gaddin. Hän kertoi tämän innostavasta kaunopuheisuudesta, joka hänen mielestään kuitenkin johtui enemmän ajatuksen selvyydestä kuin sen syvyydestä, mutta ennen kaikkea vakaumuksen lämmöstä, joka hälvensi kaikki epäilykset.
"Hän on tanskalaisvihaaja?" sanoi ritari.
"Äärimmilleen. Hänen on mahdoton nähdä tai uskoa olevan ainoaakaan hyvää ominaisuutta siinä kansassa. Olen kuullut monta kertaa hänen sanovan, että hänelle olisi helvetti pahimmillaan, jos hän kuolemansa jälkeen joutuisi yhteen pelkkien tanskalaisten kanssa."
"Pappi ei hän ainakaan ole."
"Paljon enemmän soturi ja merimies; mutta hänellä on rinnallaan mies, jolla on kaikki ne hyvät ominaisuudet, jotka kuuluvat papille."
"Hänen nimensä?"
"Isä Johannes, köyhä pappi Suomen Lapista, luullakseni; ainakin on hän monta kertaa sanonut ikävöivänsä sinne takaisin, mutta elektus ei tahdo sitä sallia; hän sanoo, että isä Johanneksen mukana kaikkoaisi hänen hyvä enkelinsä hänen luotansa. Kuitenkin on joku toinen, joka luullakseni tarvitsee häntä paremmin."