Mies, johon jo olemme tutustuneet Pietarin nimellä, seisoi melkein kyyrysillään ankaran linnanherran edessä; hän kärsi ilmeisesti kovasta pitelystä, jonka oli äsken kestänyt, mutta vapisevat jäsenet viittasivat sisäiseen levottomuuteen, joka puhkesi ilmoille Gunilla rouvan tultua näkyviin. Hän heittäytyi tämän jalkoihin ja huusi aivan epätoivoissaan:
"Armoa! Sääliä!"
"Kuka mies on?" kysyi Gunilla rouva kummissaan.
"Etkö tunne häntä?" tiuskaisi Erik herra tavattoman kiihkeästi.
"En, muistaakseni."
"Minä olin jalon herra Besen palveluksessa!" ulvoi mies.
"Pelastakaa hänet!" kuiskasi pappi Gunilla rouvalle.
"On mahdollista, että hän puhuu totta", sanoi tämä kääntyen herra
Erik Turenpoikaan. "Kenties hän tuo kirjeitä ja viestejä Tanskasta?"
"Rosvon ja sissin tavoin on hän aikonut tunkeutua viekkaudella tänne, ja sinun suosikkisi, linnanvartiani tytär, on siinä ollut hänen apunaan."
Hiljainen vaikerrus sai Gunilla rouvan kääntymään. Siellä seisoi vanha ukko Karhuinen; hän piteli vasemmalla kädellään avainkimppua, joka riippui hänen vyöllään, kun taasen oikea käsi lepäsi raskaana tytön päälaella. Tuikeat kasvot leimusivat pidätetystä vihasta, ja kuitenkin pisaroi suuria kyyneleitä kuoppaisille poskille.