Suotuisammat, kuivemmat säät olivat täällä kuten kaikkialla osaksi hillinneet taudin raivoamista, eikä tartunnan vaara ollut enää yhtä suuri kuin ennen, mutta kuolevaisuus oli yhteen aikaan ollut hirvittävä. Monet talot ja töllit oli kuolema lakaissut autioiksi, ja vielä elävät näyttivät siltä, kuin pian seuraisivat manalle menneitä.
Ritarin käskystä oli jokaiseen pitäjään lähetetty elintarpeita ja siementä.
Mutta kun kansa kuuli, ettei viljaa saatu käyttää leipään, kieltäytyivät he ottamasta sitä vastaan.
Saapuessaan huomasi ritari, että kaikki maa oli muokkaamatta, missään ei ollut sitä lapio tai aura koskettanut, ja pitäjänaitat olivat jyviä täytenään.
Rahvas kutsuttiin kokoon.
He tulivat, kuoleman kalpeus kuopalleen painuneilla kasvoillaan, vanhentuneina ennen aikojaan; koko väestöön näytti kuuluvan ainoastaan nälinkuoliaita.
Se oli kauhistava näky, ja ritarin suuttumus suli syvimpään sääliin.
Kuka saattoi odottaa, kuka vaatia työtä näiltä?
Silloin astui Werner esiin, kirkastuksen kimmellys loisti hänen silmistään, kun hän kohotti ne kohden taivasta ja huudahti: "Kiittäkäämme ja ylistäkäämme Herraa!"
Ja hän kiitti kestetystä ajasta, koetuksista, kärsimyksistä, kaikesta siitä katkerasta ja tuskallisesta, jota oli kohdattu elämässä; se oli lähetetty parannukseksemme, meitä nöyrryttämään; ja jos se on täyttänyt tarkoituksensa, jos se on tosiaankin meitä nöyrryttänyt ja parantanut, on se koituva meille mitä suurimmaksi siunaukseksi. Silloin on kevätpäivä ja kevään lämpö, samalla kuin se lahjoittaa maan hedelmällisyyttä, antava myös kovasti koetelluille ihmisille uutta terveyttä ja uusia voimia.
"Ei, ei!" jupistiin ympärillä.