"Katsokaas", sanoi Werner ottaen maasta jyvän, "kuka voi käsittää, miten tämä pieni siemen voi muutamien kuukausien kuluttua synnyttää monta samanlaista itsestään, ja kuitenkaan ei kukaan teistä sitä epäile. Hän, joka antaa maan kasvullisuuden ja ruokkii taivaan linnut, eikö hän pitäisi huolta ihmisestä, omasta kuvastaan? Älkää sentähden epäilkö, tiehensä alakuloisuus, tarttukaa lapioihin; sanon teille, että Herra on antava teille voimia siihen."
He katsoivat kysyvästi toisiinsa, mutta kukaan ei liikahtanut paikaltaan.
"Noutakaa lapiot tai näyttäkää edes missä ne ovat, sen ainakin voitte!" huusi Kurt.
Ritari oli sillävälin puuttunut puheihin muutamain isäntäin kanssa, jotka itsepintaisesti pyysivät saadakseen käyttää jyviä mielensä mukaan.
Ritari vastasi heille, että pieni osa oli jauhatettava ja jaettava heille.
Mutta he vaativat itsepäisesti kaikkia.
"Osaatteko kaivaa?" kysäisi muuan poikanen Kurtin huudon johdosta.
"Lapiot tänne, sittenpähän näet!"
"Antakaa meille lapiot!" huusivat kaikki asemiehet.
Ritari astui äkkiä kokoontuneen väkijoukon luo. "Se teistä", sanoi hän, "nuori tai vanha, mies tai nainen, joka tunnin kuluessa kaivaa suurimman kuopan maahan, saa heti paikalla minulta kaksi kokonaista äyrityistä, ken ehtii toisena, hän saa yhden ja kolmas järjestyksessä puoliäyrityisen."