Nyt huomattiin liikettä väkijoukossa. "Mutta", jatkoi ritari, "ken tekee työtä neljä tuntia ja ehtii enimmän, hän saa kymmenen äyrityistä, ken kaivaa kolme tuntia ja ehtii enimmän, saa seitsemän, kaksi tuntia kaivanut ja enimmän ehtinyt saa neljä äyrityistä. Koettakoon ken haluaa."
Nyt eivät enää tulleet tuumailut kysymykseen, kaikki riensivät hommaan niin pian kuin kynsistä kerkesi, ja ritari pani asemiehensä valvomaan järjestystä, kehoittamaan kansaa työssä, ylistämään ahkeria ja elähyttämään hitaita.
Kuinka muuttuneilta he näyttävätkään tullessaan takaisin; he muistuttivat valekuolleita, jotka ovat heränneet uuteen elämään; ainoakaan ei ollut jäänyt pois kilpaottelusta, kaikki unelmoivat kymmenestä äyrityisestä, jotka saattoi ansaita neljässä tunnissa, ja jokainen toivoi olevansa se onnellinen.
Kansa jaettiin ryhmiin, joilla kullakin oli katsastusmiehensä. Merkin saatuaan alkoivat kaikki samalla kertaa.
Oli omituista nähdä, kuinka kaivaminen kävi siihen määrätyllä yhteismaalla. Voimat olivat tosin heikot, mutta ne ikäänkuin terästyivät työssä, ja kestävyys, sitkeys ansaitsi ihailua. Ritari kulki joukosta toiseen, kellään ei ollut aikaa puhua tai kohottaa katsettaan, kymmenen äyrityistä loisti heitä vastaan, he ajattelivat ainoastaan niitä, elivät ainoastaan ne voittaakseen.
Vihdoin oli ensimäinen tunti lopussa. Annettiin sovittu merkki.
"Me kaivamme neljä tuntia!" huudettiin aivan kuin yhdestä suusta ja työtä jatkettiin.
Hiki tippui heidän otsiltaan, se oli samalla kertaa surullinen ja ilahuttava näky.
Silloin kuului kirkaisu, läpitunkeva, vihlaiseva.
Ei ollut ainoatakaan, joka ei nojannut lapioonsa ja kuunnellut kauhuissaan.