"On lähellä menettää, mitä pitää rakkaimpanaan."
"Kuinka hän voi pelastaa sen?"
Valmyra oli kauan vaiti. Hän istui pitkällä rahilla loimuavan takkavalkean ääressä ja kohenteli tuontuostakin kekäleitä kohennuskepillä, jota piteli käsissään. Hän ei kohottanut päätänsä ritaria puhutellessaan, oli kuin hän lukisi hiilloksesta vastaukset ritarin kysymyksiin.
"Jumala yksin voi tutkia sielujen syvyydet!" vastasi hän. "Rapu pani alttiiksi oman rintansa antaakseen Valmyralle ne jalot helmet, jotka hän kätki; skorpioni lähetti hänelle kultansa, ja niin suostui hän vihdoin…"
"Pettämään isänmaansa?"
"Kohtalo on jo julistanut sen tuomion!" keskeytti eukko kiihkeästi. "Mutta povariakka sääli nuorta naista, joka seuraa rapua, näkemättä, että se kulkee takaperin, ja joka itkien ja vaikeroiden ottaa skorpionin myrkkyä surmatakseen herransa."
Erik Turenpoika tunsi mielensä yhä levottomammaksi; hän ei ollut epätietoinen siitä, että eukko puhui Gunillasta. Tämä oli siis turvautunut povariämmään; mihin hän sitten pyrki?
"Mihin hän tarvitsi povariakan apua?" kysyi ritari levottoman tutkivasti.
"Ken on epävarma, hän kysyy neuvoa moneltakin, mutta harvoin oikealta."
"Sanoithan, että hän tahtoi surmata herransa."