Gunilla tosin vapisi herransa hengenvaaran tähden; vihollinen, jota vastaan hän taisteli, oli vaarallisempi kuin minkä kohtaa avoimessa taistelussa, mutta Gunilla, joka kenties osasi parhaiten pitää arvossa herransa ylevämielistä toimintaa, ei epäillyt, että pyhä neitsyt kuulee hänen rukouksensa ja lähettää enkelinsä suojelemaan rakastettua miestä.
Sitten saapui ruotsalainen laiva tuoden kirjeitä ja viestejä valtionhoitajalta. Linnanrouva ei edes suvainnut ottaa heitä vastaan, hän puolustautui sillä, että hänen herransa oli poissa, ja neuvoi heitä purjehtimaan Raaseporiin, jossa he luultavasti tapaisivat ritarin.
Laiva purjehti sinne ja laski saaristoon. Lähettiläät nousivat maihin ja yhtyivät sattumalta neljään asemieheen, joiden seurassa he etsivät Erik herran käsiinsä. Hänen epäröimisensä ja vihdoin kieltäytymisensä tulemasta laivalle aiottuun kohtaukseen herätti epäluuloja kavalluksesta.
Tiedämme, että Pentti Åbjörninpoika heti sen jälkeen katosi; hän meni kiireimmiten Viipuriin vieden tämän tärkeän, ilahuttavan uutisen.
Mutta kaikki eivät sitä ottaneet vastaan samalla tyytyväisyydellä. Katarina Niilontytär oli ruotsalainen, ei ainoastaan syntyperältään, vaan mieleltäänkin, ja häntä suretti niin syvästi, kun Erik Turenpoika oli pettänyt sanansa, ettei hän tahtonut sitä uskoa. Sen sanoi hän Gunilla rouvallekin.
Mutta tämä selitti, että hänen herransa oli tehnyt ainoastaan velvollisuutensa kuningastaan ja häntä kohtaan.
"Silloin sanon teille", huudahti neitsyt, "että niin totta kuin olenkin pitänyt Erik herraa mainioimpana ritarien seassa ja teitä kadehdittavan onnellisena, yhtä syvälle on hän nyt vajonnut silmissäni."
"Entä minä sitten?" kysyi Gunilla rouva.
"Kun kuva katoaa, mitäs silloin sen varjostakaan?"
"Tietäkää, neitsyt, että juuri tämä varjo on saanut hänet kääntymään."