Uusi kummastuksen aihe.
"He ovat varmaankin kaikki kolme menneet Valmyran luo", sanoi Anna neitsyt. "Eikös hänen tähän aikaan luultu palaavan kotiin?"
Gunilla rouvan posket sävähtivät punaisiksi, hänelle ei ollut mieleen, että hänen käyntinsä tämän kuuluisan povariämmän luona tuli tunnetuksi, mutta sitä saattoi hän kyllä odottaa, kun Anna oli ollut mukana. "Saimme molemmat uteliaisuutemme tyydytetyksi", sanoi hän. "Mutta kuulimme pelkkää mielettömyyttä."
"Täytyy kai siitä löytää tarkoitus", puuttui Katarina teeskennellyllä huolettomuudella puheeseen.
"Sanokaa sitten, kaunis neitsyt, mitä merkitsee se, että minun iloni on koituva surukseni ja suruni ainoaksi ilokseni. Minä en huomaa siinä mitään ajatusta."
"Kenties on selitys lähempänä kuin luulettekaan", sanoi David maisteri. "Mikä ensi nuoruudessanne oli ilonne, se koitui suruksenne; nyt on surunne se, mikä on koituva iloksenne."
Gunilla loi punastuen katseensa maahan. "Kiitos!" kuiskasi hän, kyynelten vuotaessa pitkin hänen poskiaan.
"Selittäkää minunkin ennustukseni!" virkkoi Anna vilkkaasti. "Hän sanoi, että minun elämäni on kuin onnenpyörä, joka aina näyttää suuria numeroita, mutta minä en voi pitää kiinni ainoastakaan."
"Mikään ei ole helpompaa: rikkaasta tulee tuhlaaja!"
"Mutta täytyy toki säilyttää jotakin itselleenkin!"