"Jos tahtoo!"
Niin, jos hänen tahdostaan saisi riippua, tietäisi Anna kyllä mitä tekisi. Kuitenkin olivat molemmat nyt tyytyväiset siihen, mitä heille oli ennustettu, ja tuumivat, etteivät Valmyran lausunnot olleet niin mielettömiä kuin heistä oli alussa näyttänyt.
Ja ennustuksista ja tunnusmerkeistä etsi Gunilla vastausta niihin kysymyksiin, joita hän alituiseen teki itselleen. Onnistuisiko hänen rohkea yrityksensä? Hän oli ryhtynyt siihen rakkaudesta, eikö silloin ollut Erik herran hänen tähtensä uhrattava ennakkoluulonsa? Mitä hän oli kärsinyt, sen oli hänen herransa lukeva hänen kalpeista kasvoistaan ja hänen tähtensä hyväksyvä sen, mitä ei enää voitu muuttaa. Kapteeni Renhult, jolla ritarin ollessa poissa oli linnaväki komennettavanaan, oli voitettu; kohta Erik herran palattua hän oli sanova hänelle, että niin päällystö kuin miehistökin halusi järjestään päästä Tanskan valtikan alle; jollei hän suostunut siihen, sanoivat he irti uskollisuutensa ja kuuliaisuutensa.
Niin pitkälle sai asia mennä, ei pitemmälle. Hänen jaloa herraansa ei saanut uhata vankeudella. Gunilla tahtoi langeta hänen jalkoihinsa, vedota hänen sydämeensä, hänen sääliinsä, ja jollei mikään muu auttaisi, uhkaisi hän, — niin, hän mieluummin surmaisi itsensä herransa silmien edessä kuin suostuisi näkemään hänen alennustaan.
Mutta kuta lähemmäksi ritarin palaaminen tuli, sitä suuremmaksi kasvoi hänen pelkonsa.
David maisteri, joka isä Tobiaan äkillisen katoamisen jälkeen ei enää poistunut linnasta, sai tehdä kaikkensa pitääkseen yllä hänen vaipuvaa rohkeuttaan ja samalla käyttää koko oveluutensa estääkseen miinaa räjähtämästä ennen aikojaan kenties hänen omaksi tuhokseen. Keinotekoisella tanskalaisystävyydellä oli vastakohtanaan luontainen kansallistunne, ja se näyttäytyi sitä selvemmin, mitä enemmän tehtiin työtä edellisen herättämiseksi.
Yritys saattoi onnistua ainoastaan äkkiylläköllä. David maisteri käsitti sen aivan hyvin, mutta vaikka hän toivoikin paljon äskenpestatusta joukosta, jonka tuli rynnätä linnoitukseen vasta viime hetkessä, vaikka hän itse muutamain uskollistensa kanssa piti ankarasti silmällä kaikkia tulijoita ja menijöitä ja vaikkei vanha linnanvartia, joskaan ei itse asiassa eroitettuna toimestaan, niin kuitenkin tarkoin vartioituna, voinut mitään, ei David maisteri kuitenkaan tuntenut itseään turvalliseksi. Isä Tobiaan, Elsan ja Sakon äkillinen katoaminen antoi hänelle päänvaivaa; lähetettiin etsijöitä metsiin, Valmyran mökille, mutta he palasivat kaikki niine hyvineen, kukaan ei ollut nähnyt karkulaisia, ei kuullut heistä puhuttavan.
Katarina neitsyt ja ukko Karhuinen eivät uskaltaneet vaihtaa sanaakaan, mutta molempia kalvoi sama pelko. Jolleivät Sakko ja Elsa olleet päässeet perille? Jollei ritari saanut tietoa ajoissa?
Oli kuin ukkosta ilmassa, se painoi kaikkia yhtä raskaasti, ja peloittava, ratkaiseva päivä lähestyi lähestymistään.
Vihdoin eräänä iltana, kun Katarina palasi rouvantuvasta omaan huoneeseensa, kohtasi hän linnanvartian portaissa. Tämä kuiskasi kulkiessaan hänen ohitseen: