"Tänä yönä! Olkaa varuillanne!"
Mutta mitä, mitä oli tapahtuva? Hän oli yksin eikä uskaltanut kutsua ketään.
Rukoiltuaan palavasti pyhää neitsyttä hän tunsi itsensä tyynemmäksi. Nukkua hän ei voinut. Hiljaa avasi hän ikkunaluukun. Huhtikuun yö ei ollut pimeä, ja hän saattoi eroittaa, jos joku liikkui alhaalla pihalla. Linnassa sammutettiin vähitellen kaikki tulet, tuli hiljaista ja rauhallista, kuuluivat ainoastaan sotamiesten tasaiset askeleet valleilla ja sotilasvartion kiertokulku jokaisen tunnin kuluttua.
Mutta mikähän varjo hiipikään pihan ylitse niin hiljaa ja äänettömästi? Se katosi portista, joka vei vartiohuoneeseen; muutamain minuuttien kuluttua se palasi toista tietä, mutta viimeksi kulettu ovi sulettiin huolellisesti. Katarina juoksi ulos käytävään ja kuunteli, ei edes naisparvelle jätetty ovia auki, kaikki suljettiin.
Hän melkein jähmettyi pelosta, ja kun hän kuuli askelten lähestyvän, seisoi hän liikahtamatta; maksoi, mitä maksoi, hänen täytyi tietää, mitä oli tekeillä. Väliin näkyi valonvilahdus, ja saattoi ymmärtää, että kulkija kantoi salalyhtyä vaippansa alla. Hän arvasi että se oli linnanvartia, mutta vetäytyi kuitenkin piiloon ikkunan komeroon.
Mutta kun ukko tuli hänen eteensä, oli hänen täytynyt tuntea, että joku oli hänen lähellään, sillä hän nosti äkkiä lyhdyn, nähdäkseen kuka se oli.
Katarina pelästyi nähdessään sen kalmankalpeuden ja kauhun, joka kuvastui hänen vanhoilla kasvoillaan.
"Mitä nyt, Karhuinen?" kysyi hän pidättäen henkeään.
"Elsa on maksanut velkansa", jupisi ukko ja meni pysähtymättä menoaan. Kaikki ovet suljettiin, mutta ei Katarinan. Hän riensi kamariinsa ja sulki sen itse. Mitä tuli tapahtumaan ja kuinka oli hänen selitettävä linnanvartian sanat? Oliko Elsa kuollut, niin nuorena, niin elämää uhkuvana? Se ei ollut mahdollista… Katarina oli jo itsekseen päättänyt ottaa nuoren tytön palvelukseensa, valvoa ja kasvattaa häntä. Varmaan uinaili moni hyvä siemen tässä villissä, voimakkaassa sielussa.
Neitsyt oli jälleen istuutunut entiselle paikalleen ikkunan ääreen; kaikki oli hiljaista. Vähitellen vaipui hän unenhorrokseen, mutta vielä unissaankin väikkyi Elsa hänen ajatuksissaan; silloin kuuli hän syvän huokauksen läheltään. Hän säpsähti ja heräsi äkkiä ilmivalveille.