Ensimäisen luutnantin johdolla lähti linnasta se joukko, joka oli vapautettu palveluksestaan. Nuori aatelismies Tönne Erikinpoika lähti Riston, Kurtin ja Olavin kera kulettamaan vangittua isä Tobiasta, joka oli vietävä arkkipiispan, Erik herran erittäin hyvän ystävän eteen. Tehtävä ei ollut suinkaan vaaraton, ja asemiehet olivat ylpeät heille osoitetusta luottamuksesta.
Paljon oli toimitettu muutamissa tunneissa; ennen päivällistä oli kaikki saatettu vanhaan järjestykseensä; silloin astui vanha linnanvartia herransa luo.
Tämä istui kädet silmillä, jotka olivat punaiset itkusta, kun hän kohotti katseensa; uupumaton huolehtiminen oli hetkeksi hälventänyt hänen surunsa, nyt palasi se kaksinkertaisella katkeruudella.
Syvästi murtuneen vanhan isän näkeminen herätti yhdenvertaisuudentunnon, jonka suru yksin saa aikaan; ritari vaipui vanhuksen rinnalle; he olivat molemmat menettäneet mitä rakastivat enimmän maailmassa, ja kun he päästivät surunsa valloilleen, niin toinen ymmärsi, mitä toinen kärsi.
"Voitteko antaa anteeksi onnettomalle lapsi raukalleni?" kysyi vanhus nyyhkyttäen.
"Hän on sovittanut mitä on rikkonut."
"Mutta huonosti hän käyttäytyi."
"Siihen houkuteltuna ja vieteltynä."
"Kurja pappi!"
"Ja vielä eräs toinen…"