"Jälkimäinen on hädän ja sorron alaisena kehittänyt suuren sisäisen voiman. Jo vanhimmista ajoista on ruotsalainen talonpoika ollut mies puolestaan. Hän on ikäänkuin Ruotsin kuninkaiden ja aatelin runko ja ydin, heidän sukuperänsä on alkuisin hänestä, samoin kuin heidän ylpeä itsetuntonsakin. Juuri tämä tietoisuus omasta voimastaan on talonpoikia pitänyt pystyssä taistelussa kotilieden puolesta."
"Kuinka toisin meillä!" huokasi Gunilla.
"Siellä ovat talonpojat herrojensa orjia."
"Isäni vaihtoi kerran nuoren talonpoikaisnaisen kauniiseen koiraan, jota äitini toivoi itselleen."
"Minä kyllä tunnen pahempiakin kauhuja."
"Eikö Hannu kuningas voi mitään sitä vastaan?"
"Ei, sillä aatelisto on mahtavampi kuin hän. Itse asiassa he ovat vihamielisiä toisiaan vastaan, samoin kuin Ruotsissa valtionhoitaja ja aatelisto. Onneksi on kansa edellisen takana, ja niin kauan kuin se voima säilyy hajaantumatonna, on hän varmassa turvassa lukuisain vihollistensa keskellä."
"Onko nyt Ruotsissa rauhallista?"
"Toivon niin. Sitten lokakuun viime päivien ei ole tullut mitään kirjeitä; tosin ovat nyt jäät auenneet, mutta mitään veneitä ei näy, ja mielelläni tahdon pitää sitä hyvänä ja suotuisana merkkinä."
"Ettehän ole vihainen minulle, herra?" kysyi Gunilla lyhyen äänettömyyden jälkeen ja katsoi nöyrästi ankaraan ritariin.