"En", vastasi tämä ja suuteli hänen valkoista otsaansa. "Kun epäilykset tulevat, voit kyllä kysyä; mieluimmin kuitenkin näkisin, ettet epäilisi."
Gunilla rouva olisi mielellään tahtonut lisätä tunnustuksen, kuka hänet oli tähän houkutellut, mutta hän pelkäsi, että ritari käyttäisi liian kovia sanoja hänen rippi-isäänsä vastaan, ja nyt luuli hän itse voivansa kumota ne valitukset, joita tämä oli tehnyt hänen herraansa vastaan. Sentähden hän päätti vaieta. Hän kiitti vielä kerran ja jätti herransa yksin hautomaan niitä ajatuksia, jotka täyttivät hänen sielunsa.
Ja nämä eivät olleet ilahuttavaa laatua. Erik Turenpoika oli joulun ja uudenvuoden välillä saanut surusanoman Sten Sturen kuolemasta. Tohtori Hemming oli lähettänyt luotettavan asemiehen, vaatien tältä mitä ankarimman vaitiololupauksen, ilmoittamaan hänelle sen, ja ritari tiesi aivan hyvin, kuinka tärkeää oli pitää asia salassa, kunnes seuraaja oli ehtinyt päästä valtaan ja vaikutukseen. Kenenkään muun kuin Svante Niilonpojan ei pitänyt tulla kysymykseenkään. Sitä mieltä olivat niin Erik herra kuin tohtori Hemmingkin; mutta he tiesivät molemmat, että Hannu kuningas oli koettava kaikkensa päästäkseen valtaan ja että monet valtaherroista tahtoivat tehdä riidanalaiseksi Svante herran vaalin valtionhoitajanvirkaan, ja sentähden oli niin tärkeää, että asia toistaiseksi pidettiin salassa.
Mutta tuliko se onnistumaan? Sitä mietiskeli Erik herra yöt ja päivät; hän oli valppaampi kuin konsanaan, etteivät juonet saisi jalansijaa. Hän oli vakuutettu, että pantaisiin salaisia voimia liikkeelle, nykyisiä oloja tuhoamaan, mutta jos jokainen oli paikallaan ja varuillaan, mitä lymytietä ne silloin voisivat tunkeutua asioihin vaikuttamaan?
Hän tiesi, että Hemming Gadd taisteli Etelä-Ruotsissa, Åke Hannunpoika keskimailla ja Svante herra piti silmänsä auki tähystellen Tukholman linnasta niin hyvin petollista Stäketiä kuin koko ympäristöäkin. Kuten kotka luodolla istui hän itse ulkovartiossaan suojelemassa Suomea, ja hänestä tuntui hänen rintaansa paisuttava rohkeus olevan kyllin voimakas pelkällä jalanpolkaisulla nostattamaan sotureita maasta.
Illan tapaus oli herättänyt uuteen eloon levottomuuden, jota hän koetti hillitä… Jos pettureita oli hänen omassa linnassaan, mitä silloin saattoikaan odottaa? Erik Turenpoika oli niitä urholuonteita, jotka voivat uhrata kaikkensa täyttääkseen velvollisuutensa, ja hän kysyi vavistuksella itsekseen, mitä huomispäivä oli tuova mukanaan.
Se tuli niin pimeänä ja synkkänä kuin sateinen tammikuun päivä voi olla. Ritari oli määrännyt kuulustelun kuuden ajaksi aamulla, hän tahtoi pitää sen itse.
Palavat soihdut valaisivat ritarisalia, kun kutsutut asemiehet, palvelijat ja pihamiehet saapuivat. Linnanvartia oli heidän joukossaan, mutta hän ei puhellut, kuten kaikki muut keskenään, vaan seisoi äänetönnä ja yksikseen suuren salin nurkassa.
Ritaria ei tarvittu kauan odottaa. Lyhyen tervehdyksen jälkeen hän kääntyi läsnäolevaan niistä kahdesta asemiehestä, jotka olivat saaneet tehtäväkseen vartioida vankia, ja kysyi, kuinka tämä oli yön kuluessa käyttäytynyt.
"Niin hiljaa ja siivosti", vastasi nuori mies, "että jollemme olisi nähneet häntä silmiemme edessä, olisimme voineet vannoa, ettei häntä tornikamarissa ollutkaan."