Kulkuväylä oli jälleen avoin ja meriliike alkanut; nyt saapui joka
viikko uutisia Ruotsista. Niinpä saatiin tietää sekin, että herra
Svante Niilonpoika oli viettänyt häitä Knut Alfinpojan lesken, Märta
Ivarintyttären kanssa.
Katarinakin oli saanut kirjeen, jossa kerrottiin kaikesta siitä loistosta, jolla häät vietettiin; mutta paljon oli puhuttu siitä, että Svante herran lanko ensimäisistä naimisista, Niilo Gedda, ei ollut saapunut juhlaan, vaikka hänet oli kyllä kutsuttu.
"Suku ei ole koskaan voinut antaa Svante herralle anteeksi sitä sydämettömyyttä, jolla hän kohteli Ilianaa!" huomautti Anna.
"Hän ei mennyt Ilianan kanssa naimisiin rakkaudesta", arveli Erik herra. "Hän oli antanut sydämensä jo ennen Märtalle."
"Sanotaan, että hän on hyvin vähän muiden naisten kaltainen?" sanoi
Gunilla rouva.
"Kukaan nainen ei voi sietää häntä!" vastasi Anna.
"Minä voin!" sanoi Katarina. "Ja minusta näyttää, että juuri hän on sopiva emäntä Svante herralle."
"Niin minäkin uskon", puuttui ritari puheeseen. "Svante herra tarvitsee aina jonkun, jonka kanssa voi tuumia ja neuvotella. Monien suurien ominaisuuksiensa ohella on hänellä eräs heikkous, joka Märtan täytyy korvata."
"Ja mikä se on?" kysyi Gunilla.
"Huikenteleva mieli ja siihen liittyvä hillittömyys kiihkonpurkauksissaan. Horjuva mieli kaipaa tukea, kiihkonpuuskat kesytystä; luulenkin, että Märta pystyy siihen."