"Olet oikeassa!" sanoi ritari. "Kahleet sopivat yhtä vähän kansoille kuin yksityisillekään. Ainoastaan siellä, missä molemmin puolin mennään toisiaan vastaan, on yhdistys pysyväinen."
Gunilla tarttui salavihkaa hänen käteensä ja puristi sitä hiljaa; nykyään ymmärsivät he aina toisensa.
* * * * *
Pikemmin kuin ritari oli toivonutkaan näyttäytyivät seuraukset siitä kuningaskulusta, jonka hän oli tehnyt. Kaikilta voudeilta saapui kertomuksia, että siemen oli kaikkialla kylvetty, että sitä mukaa kuin tauti voitettiin, katosi entinen välinpitämättömyys ja kansassa heräsi reippaampi työtarmo ja suurempi elämänhalu; kun nyt vain tulisi jotakuinkin hyvä sato, uskallettaisiin toivoa parempia aikoja.
Ritarin toivomuksesta jatkoi Werner vielä muutamia kuukausia matkojaan ympäri maata toteuttaen sitä jaloa tehtävää, jonka he yhdessä olivat aloittaneet, mutta eivät läheskään päättäneet.
Hän kirjoitti Turusta kesäkuun puolivälissä, että hän oli odottamatta yhyttänyt karanneen asemiehen Pentti Åbjörninpojan, mutta tämä oli Wernerin nähtyään heti kadonnut.
Samasta kädestä sai Erik Turenpoika ilmoituksen valtionhoitajan saapumisesta Suomeen. Yhtenä asiana hänellä oli ottaa haltuunsa ne linnat, jotka olivat olleet Sten herralla, ja jotka vielä olivat Ingeborg rouvan huostassa ja hänen asettamiensa voutien hoidettavina.
Ritari tiesi hyvin, että tärkeimmät valtionhoitajalle olivat hänen, Erik Thurenpojan, sanat ja lupaukset ja muodollinen liittyminen Ruotsiin; mutta silloin vaati hän ehtona, että hänelle vahvistettaisiin täydellinen valta Suomessa. Tietoisuus omasta merkityksestään pidätti suurmiehen siellä missä hän oli; oli tultava hänen luoksensa, hän ei lähtenyt paikoiltaan.
Mutta huhu toi joka päivä uusia viestejä siitä, mitä oli tapahtunut. Niinpä kerrottiin, että Svante herra oli noussut maihin Ahvenanmaalle, mutta kun hän oli tahtonut mennä Kastelholman linnaan, oli muureilta ammuttu pyssyillä hänen miehiään. Seuraavana päivänä oli linnanvouti, joka oli saksalainen, kutsuttu valtionhoitajan luo; pitkän aikaa vastustettuaan oli hän tunnustanut, että linnasta oli viety pois kaikki mikä oli kallisarvoisinta, mutta että se oli tapahtunut Ingeborg rouvan käskystä. Svante herran sanottiin sen jälkeen eroittaneen voudin ja hänen sijaansa asettaneen Erik Juhananpojan (Waasan), joka oli häntä seuraavain herrojen joukossa.
Liikkui paljon juttuja niistä katkerista sanoista, joita tällöin oli lausuttu Ingeborg rouvasta.