Sten Turenpoika karahti punaiseksi ja vastasi, ettei laita ollut muutenkaan.
Ritari kertoi hänelle venäläisestä pajarista, joka oli tunnustanut neitsyelle rakkautensa ja ottanut saamansa rukkaset kovasti itseensä.
Sten oli nuorin veljistään; sorjaan vartaloon yhtyivät hänessä melkein naisellisen kauniit kasvot. Lapsuudestaan lähtien hemmoiteltuna ja kaikkien rouvien ja neitsytten tunnustettuna suosikkina oli hän perhosen tavoin liihoitellut kukasta kukkaan, kunnes vihdoin poltti siipensä niissä liekeissä, jotka paloivat Anna Sparren kauniissa silmissä. Hän kosi ja sai heti suostumuksen. Molemmat olivat yhtä ylhäistä sukua, ja liitto sai siis sukulaisten ja ystäväinkin hyväksymisen.
Onneksi tapasivat he kihlausaikanaan ainoastaan harvoin toisiaan; muuten olisi kenties heille molemmille selvinnyt, kuinka tyhjää korean pinnan alla oli, ja kuka tietää, kuinka silloin olisi käynyt sen rakkauden, jonka he sanoivat jatkuvan elämän iltaan.
Kun Sten herra kuuli, että joku muukalainen oli uskaltanut iskeä silmänsä kauniiseen Annaan, joutui hän aivan pois suunniltaan, sanoi tahtovansa etsiä käsiinsä sen hävyttömän ja kurittaa häntä siitä julkeudesta; hengellään hän oli saava sen sovittaa.
Ritari tunsi riittävästi veljeään tietääkseen, että myrsky pian asettuisi. Sen jälkeen vei hän hänet mukanaan rouvantupaan.
Siellä toivotti Gunilla rouva lankonsa tervetulleeksi, ja Katarina neitsyt ojensi hänelle ystävällisesti kätensä, mutta Anna oli piiloutunut ikkunankomeron syvimpään sopukkaan ja painoi punastuen kuin ruusu päänsä käsiinsä, kun nuori mies pyysi ainoastaan saada katseen hänen kauniista silmistään.
Kunnianarvoisa tuomiorovasti tervehti sillävälin Gunillaa ja Katarinaa, ritari kyseli häneltä olosuhteita Ruotsissa, mistä hän oli äskettäin tullut, ja kaikki neljä unhoittivat pian rakastuneen parin, jolla ei näyttänyt olevankaan mitään sitä vastaan, että jäi kahdenkesken.
Tuomiorovasti kertoi, että jo huhtikuussa oli päätetty pitää Halmstadissa kokous tanskalaisten ja ruotsalaisten kesken. Kuningas oli luultavasti uskonut, että Svante herrasta tulisi myöntyväinen herra, joka hyvästä maksusta täyttäisi kaikki hänen toivomuksensa, mutta siinä hän pettyi suuresti. Svante Niilonpoika selitti nyt ja aina tahtovansa käydä edeltäjäinsä jälkiä.
"Minua ilahuttaa kuulla sitä!" huudahti ritari. "Tiedän jo, että hän on kirjoittanut salamoivan kirjeen norjalaisille ja kehoittanut heitä vapauttamaan maansa tanskalaisten ikeen alta."