"Mutta kaunis neitsyt, miettikää sitten vielä!" Ja Sten herra piteli hänen vastahakoisesta kädestään.
"Mitä sanoisivat sukulaiseni Ruotsissa?"
"Että olette tahtonut luoda minun onneni, kuten minäkin toivon voivani luoda teidän…"
"Pyhä neitsyt, kuinka onneton olen!"
Toiset olivat kummastuneina kääntyneet nuoreen pariin, joka oli unohtanut olevansa yksinään. Kun Sten herra näki kaikkien katseiden suuntautuvan häneen, sanoi hän tyytymättömyyden vivahduksella:
"Herra Svante Niilonpoika on luvannut minulle Kastelholman linnan läänitykseksi herra Erik Juhananpojan jälkeen, joka ei tahdo jäädä sinne. Jo syksyllä saisin ottaa sen vastaan ja tahtoisin sentähden häämme vietettäväksi kuukauden kuluttua, mutta neitsyt kieltäytyy…"
"Sukulaiseni ja ystäväni tuskin matkustanevat tänne", puuskahti Anna, "ja minä tahdon, että häämme vietetään kaikella sillä loistolla, joka kuuluu niin jalosukuiselle neitsyelle".
"Jollei ole mitään muuta estettä", vastasi Erik herra, "en lainkaan epäile, ettei linnanpäällystö mielellään tahdo panna toimeen turnajaisia ja aseleikkejä kauniin morsiamen kunniaksi, ja loistavaa hääseuruetta ei tule puuttumaan".
Anna kääntyi pois, ja kun Sten herra uudisti rukouksensa, vastasi hän punastuen, että hänen täytyi kai suostua.
Gunilla rouva tarjosi kaikki piikasensa avuksi ja hän ja Katarina lupasivat tehdä kaiken minkä voivat.