"Kuollut?!"
"Kuollut!" kulki kaikuna kautta salin. "Hän on kuulenma voinut pahoin eilisiltana. Kunnianarvoisa isä Tobias oli antanut hänelle lääkettä, mutta tauti oli siitä vain yltynyt; aamulla varhain oli hän saanut vielä lääkettä, sen jälkeen oli hän hieman tyyntynyt — ennen kuolemaansa!"
"Kuka oli hänen luonansa?"
"Kunnianarvoisa isä oli määrännyt hiljaisuutta ja halunnut, että sairas jätettäisiin yksin."
"Eikö hän itsekään käynyt tämän luona?"
"Ei, hän ei sanonut voineensa luulla, että sairaus päättyisi niin."
"Mene, Karhuinen, katsomaan, onko vankikin saanut surmansa. Hakijan viipyminen näyttää kummalliselta."
Karhuinen oli lähtemäisillään, kun molemmat nuoret miehet astuivat sisään kalmankalpeina ja kantaen jotakin välissään.
Ritari hypähti pystyyn; välittämättä siitä, että he lankesivat hänen jalkoihinsa, riensi hän tempaamaan rievun luullun ruumiin kasvoilta, mutta hätkähti taaksepäin nähdessään oljista laitetun vartalon, johon oli kiinnitetty vahanaamio.
Erik herra tuijotti hämillään eteensä, kun taasen ympäriltä kuului suuttumuksen ja hämmästyksen huutoja.