"Märta, onko se mahdollista!… Veljeni ei siis ole…" Hän kietoi käsivartensa tytön ympäri ja puristi hänet kiihkeästi syliinsä.
"Ritari, mitä ajattelette?" huudahti Märta vapauttaen itsensä.
"Että rakastan sinua yli kaiken maailmassa, ja että se on kuolemantuomioni, jollette suostu minun morsiamekseni", sanoi hän kunnioittavasti notkistaen toisen polvensa lattiaan. "Oi Märta, ojenna minulle kätesi merkiksi, että suostut ja annat anteeksi."
Märta oli niin pelästynyt, että tuskin tiesi mitä teki, ennenkuin tunsi ritarin suutelevan käsiään, vetävän hänet syliinsä ja antavan hänen huulilleenkin veronsa.
Kun ensi hurmaus oli hieman asettunut, tunsi hän istuvansa ritarin rinnalla, tämä oli kietonut käsivartensa hänen vyötärölleen ja hän lepäsi tämän rintaa vasten. Pieni Märta parka, hän oli kuin unissaan eikä tiennyt kuinka kaikki oli tapahtunut. Täällä istui hän vieraan miehen rinnalla, eikä hänen isänsä ja äitinsä tiennyt siitä mitään.
Mutta ritari puhui yhtämittaa, hän kuvaili Göksholmaa, kuinka hän tulisi sinne rakastetuksi valtiattareksi; vanhempainsa iloa saadessaan sellaisen tyttären; kuinka hänen elämänsä ainoa pyrkimys tulisi olemaan valmistaa Märtalle iloa ja onnea.
"Mutta muistelen veljenne sanoneen, ettei teidän sydämenne voinut rakastaa", sanoi Märta.
"Niin minäkin luulin, mutta sinut nähdessäni tunsin kuin salaman iskun; nyt rakastan. Oi Märta, et voi kuvitellakaan, kuinka suuresti rakastan."
"Kas, kas!" huudahti tyttö hypähtäen pystyyn. "Tuolla tulee Åke herra ja isäni. Saatte kertoa hänelle mitä on tapahtunut, minä en voi olla silloin läsnä." Ja nopein askelin riensi hän huoneesta.
Ritari katsoi hänen jälkeensä. "Rakastakoonpa veljeni häntä tai ei", jupisi hän, "täytyy hänen tulla minun omakseni, sillä ilman häntä en voi elää".