"Kysyin häneltä, olitko sinä kosinut, mutta silloin hän vastasi, että sinä olit puhunut hänelle toisesta, johon sydämesi oli kiintynyt, ja kun olin tyyntynyt siinä suhteessa, silloin ilmaisin rakkauteni ja sanoin, etten voinut elää ilman häntä. Kun hän näki teidän tulevan, tempaisihe hän irti sylistäni ja sanoi: 'Kerro sinä heille, minä en voi.' Niin pakeni hän täältä."
Kalmankalpeana kuunteli Åke kertomusta. Veli olisi voinut kertoa niin lyhyeen tai pitkään kuin olisi tahtonut; Märta oli häneltä ainaiseksi mennyttä, ainoastaan sen hän käsitti, ainoastaan siitä välitti.
Niilo herra oli mitä suurimmassa määrin hämmästynyt ja samalla mielissään; vanhemman veljen reippaampi olento miellytti häntä paremmin kuin toisen hentous, ja menettelyn epärehellisyys ei häntä paljon liikuttanut.
Sentähden pudisti hän lujasti ritarin kättä, meni sitten ovelle ja huusi, niin että kartano kajahti: "Märta!" Sitten hän nauroi sydämensä pohjasta.
Märta astui heti kohta huoneeseen allasilmin ja hehkuvin poskin, mutta pysähtyi nöyrästi ovensuuhun.
"Täällä kerrotaan merkillisiä uutisia!" huusi Niilo herra häntä vastaan. "Sinä olet kihlautunut minun tietämättäni."
"Se tuli niin äkkiä, minä en saanut miettimisaikaa", vastasi tyttö sammaltaen.
"Mutta ojensithan kuitenkin kätesi omasta tahdostasi?" kysyi ritari.
"Kyllä", vastasi Märta ja kohotti katseensa; se kohtasi Åken katseen.
Käsittikö hän tällä hetkellä, että Åkekin rakasti häntä, vai miksi hän muuttui melkein yhtä kalpeaksi kuin tämäkin? Hoippuvin askelin hän meni isänsä luo, joka pani hänen kätensä Maunu ritarin käteen ja siunasi heidän liittonsa.