"Jos Maunu herra tulee tänne viikon kuluttua, niin voimmehan viivyttää siihen asti", vastasi Anna rouva. "Märta tarvitsee tämän ajan toipuakseen mielenliikutustensa jäleltä."
Samassa kajahti niin läpitunkeva kirkaisu, että se kuului ylhäältä alas asti.
"Jeesus… Maria, se oli Märta!" Vanhemmat riensivät hänen huoneeseensa ja tempasivat oven auki. Nuori tyttö oli lattialla polvillaan ja huitoi torjuvasti käsillään. "Pelastakaa, pelastakaa, palaa, palaa!" kirkui hän aivan poissa suunniltaan.
Kun he nostivat hänet ylös, näkivät he, että hänen silmänsä olivat ummessa. Äiti lausui moneen kertaan hänen nimensä; vihdoin hän heräsi ja avasi silmänsä, mutta kauan tuijotti hän huoneessa ympärilleen, ennenkuin täydellisesti palasi tajulleen.
"Mikä kauhean hirvittävä uni!" huudahti hän. "Näin teidän kaikkien palavan."
Äiti sulki hänet syliinsä. "Jumalan kiitos, se oli ainoastaan kuvittelua, nyt jään luoksesi!" Mutta yön kuluessa palasi kauhea näky useampia kertoja, ja Anna rouva koetti kaikin voimin häntä tyynnyttää.
Vasta aamulla nukkui hän tyyneen ja virkistävään uneen, mutta päivällä kertoi hän nähneensä unissaan peloittavalla selvyydellä, kuinka hänen vanhempansa ja sisarensa surmattiin ja sitten heitettiin palavaan rovioon. "Oi, en unhoita sitä koskaan!" huudahti hän. "Minä luulin kadottavani järkeni."
"Unia mitkä unia!" leikitteli Niilo herra. "Se ainakin oli kristillisesti tehty, että ryövärit ensin ottivat henkemme."
"Ei sinun, isä!" änkytti Märta kalveten.
"Mitä, paistettiinko minut elävältä?"