Märta purskahti kouristuksentapaiseen itkuun.
Ritari nauroi täyttä kurkkua poistuessaan huoneesta, mutta siitä huolimatta tiedusteli hän tarkoin, oliko näkynyt epäiltäviä henkilöitä, ja kun hän oli saanut sen vastauksen, että viime aikoina oli saatu olla maankiertäjiltä tavattoman rauhassa, silloin palasi itseluottamus. Niilo herra ei enää arvellut itsellään olevan mitään pelättävää.
Nuoruudella on oma lääkintävoimansa, ja Maunu herran kuva merkitsi Märtalle yhä vähemmän; jos hän joskus muisti ritarin, niin hän ainoastaan hieraisi huuliaan ikäänkuin pyyhkiäkseen siten pois hänen suudelmansa. Hänen äitinsä katsoi velvollisuudekseen muistuttaa sulhasen pikaisesta saapumisesta, mutta silloin tyttö puuskahti kiihkeästi:
"Hän ei tule; olen varma, etten näe häntä enää koskaan."
Sen jälkeen saattoi hän heittäytyä äidin kaulaan ja lisätä: "Älä puhu koskaan minulle hänestä."
Mutta kuudentena päivänä sanoi Niilo herra: "Huomenna saapuu ritari;
Märta, oletko valmis ottamaan hänet vastaan?"
"Mistä tiedätte, että hän tulee?"
"Tässä on kirje! Hän lähettää lukuisan seurueen tuomaan lahjoja ja antimia; se saapuu jo tänä iltana."
"Huomiseen on vielä pitkältä", vastasi Märta. Niilo herra tahtoi, että odotettu seurue otettaisiin parhaimmalla tavalla vastaan; kaikki talonväki oli sijoitettava ulkohuonerakennuksiin ja vieraat itse asuinrakennukseen. Heille oli tarjottava myös runsas kestitys, etupäässä simaa ja väkiolutta niin paljon kuin jaksoivat juoda.
He saapuivat vasta myöhään illalla; melkein kaikki talonväki oli jo mennyt levolle, ja Niilo herra ei pitänyt arvolleen sopivana näyttäytyä. Muuan vanha uskottu palvelija sai tehtäväkseen ottaa vieraat vastaan ja kestittää; hän ilmoitti, että he olivat melkein heti menneet vuoteeseen ja tunnin kuluttua oli koko talo vaipunut uneen. Mutta ei, vieraat eivät nukkuneet; he lähtivät yksitellen vuoteistaan, he hiipivät ulos, hiljaa kuin aaveet, he avasivat portin vielä useammille. Näiden joukossa oli päällikkö Otto Rud. Nyt, nyt kävi Märtan kauhea uni toteen. Hänet sidottiin käsistä ja jaloista ja kannettiin pihalle; siellä pantiin hänet vanhoihin vaunuihin ja niistä kuuli hän äitinsä ja sisariensa parkunan. Liekit leimahtelivat pian ikkunoista, koko talo muuttui heidän polttoroviokseen; hän näki isänsä vimmoissaan taistelevan häntä ahdistavaa laumaa vastaan, hän kuuli Otto Rudin huutavan heille, että hänen henkensä oli säästettävä, jotta hänet poltettaisiin elävältä; hän kuuli vihdoin, kuinka heidän omat huoneihin salvatut palvelijansa raivasivat savutorvien ja ullakkoluukkujen kautta itselleen pääsytien ulos, sen jälkeen seurasi taistelu, mutta heidän lukunsa oli liian vähäinen, heidät lyötiin maahan viimeiseen mieheen. Kuului hirveä tuskanparkaus, hänen isänsä vaipui vihdoin maahan sankarillisen vastarinnan jälkeen, keihään lävistämänä.