"Pian tuleen hänet, ennenkuin hän heittää henkensä", huusi johtaja.
Sitten ei Märta kuullut enää mitään. Liekit, mustat olennot, isä, äiti ja siskot, kaikki tanssivat hurjaa piirikarkeloa hänen ympärillään, kunnes kaikki haihtui tyhjyyteen…
Kun hän sitten heräsi, luuli hän makaavansa kehdossa, mutta se ei keinunut edestakaisin kuten tavallisesti, vaan ylös ja alas — hän ihmetteli sitä ajoittaisin, mutta herkesi kohta taasen ajattelemasta.
Kun tajunta alkoi viipyä hereillä yhä kauemmin, silloin ihmetteli hän, kuka hän oli. Hän oli pieni lintu, joka oli tarttunut liimasaittaan, mutta silloin täytyi hänen osata laulaakin, ja niin alkoi hän hiljaa hyräillä, mutta voimat pettivät pian ja sen jälkeen ei hän kaukaan, kaukaan aikaan tiennyt mistään mitään.
* * * * *
Otto Rud oli ajanut piloille parhaan juoksijansa, mutta päivänkoitteessa oli hän saapunut Kalmariin kohtaamatta taipaleella mitään esteitä; hän oli kostanut, ja hänen tavoittelemansa neitsyt oli hänen vallassaan. Hän ei tosin ollut varma, oliko tämä elävä vai kuollut, vaikka hän kertoi nauraen tytön laulaneen tiellä. Muutamat palvelijat saivat käskyn kantaa tytön varovaisesti hänen omaan laivaansa ja jättää siellä naisten huostaan.
Tämän jälkeen laski hän, kuinka monta miestä hän oli menettänyt. Kolmetoista puuttui, mutta vähintään kaksi sen vertaa oli hakattu maahan ja silloin oli taistelu katsottava voitetuksi, varsinkin kun mitä katkerin häväistys oli pesty pois ja kaunein ruotsalainen neitsyt oli tuleva tanskalaisen miehen portoksi.
Siitä huolimatta ei urhea sankari ollut oikein varma, oliko hänen miehuullinen urotyönsä saava sen tunnustuksen, minkä se ansaitsi; jos tulisi tunnetuksi, minkä saaliin hän oli tuonut mukanaan, tekisi Göksholman ritari varmaan hänen oikeutensa riidanalaiseksi; parasta oli siis hankkia varmat takeet, ja Otto herra päätti sentähden tehdä kaappausmatkan muutamien parhaiden laivojensa keralla; niitä jäi riittävästi jälelle Kalmarin edustallekin, etteivät ruotsalaiset voineet kaupunkia vallata.
Tarpeelliset määräykset annettiin heti, ja jo samana iltana
purjehti laiva "Hannu kuningas" merille kahden kaljaasin keralla.
Ne suuntasivat matkansa pohjoiseen, Tukholmaa kohden tai kenties
Pohjanlahdelle.
Otto herra oli aikonut olla menemättä Märtan näkösälle, kunnes "tavallinen naisruikutus" oli kestänyt aikansa, mutta nyt, kun laiva kulki täysin purjein, ei hän voinut vastustaa haluaan mennä tuokioksi häntä katsomaan.