Vastaukseksi tuli yksimielinen "ei", ja vasta tämän jälkeen vaati kuningas tuomiota ja rangaistusta rikkojille.
Se lankesi kuten oli odotettukin. Syytettyjen oli rangaistukseksi majesteetinrikoksesta menetettävä henkensä ja omaisuutensa ja viimeksimainittu oli otettava kruunulle. Hannu kuninkaan julisti hänen tanskalainen neuvostonsa Ruotsin kuninkaaksi, koko kansan oli jälleen tunnustettava hänet ja hänen käsiinsä jätettävä kaikki linnat, kaupungit ja kruunun tulot, Örebron linna oli kuuluva kuninkaan äidille, Kristinalle, ja hän yksin sai nimittää sinne voudin.
Mutta tätä tuomiota ei ollut julistettava kirjelmillä ainoastaan Tanskassa ja Norjassa. Se oli ilmoitettava myös Saksanmaan keisarille ja säädyille, ja jos niin tarvittiin, oli kuninkaan taivutettava keisari kristikunnan maallisena herrana kutsumaan ruotsalaiset tuomioistuimensa eteen. Ruotsin valtionhoitaja ja kaikki hänen kannattajansa julistettiin valtiokiroukseen, henkipatoiksi, joihin sai käydä käsiksi ken vain halusi.
Päivä kului pitkälle, ennenkuin ehdittiin tehdä niin monta tärkeää päätöstä, mutta sen jälkeen pantiin kuninkaan laivalla toimeen loistava juhla, poltettiin loistava ilotulitus ja sytytettiin kokkoja välittämättä siitä, mitä vahinkoa ne voivat saada aikaan.
Mutta kaupungin porvarit keräytyivät koolle. Heistä oli leikinlasku liian karkeaa, ja yksi ja toinen lausui ajatuksensa hieman liian ääneen.
Tämä tuli kuninkaankin korville, ja ennenkuin hän seuraavana aamuna purjehti pois, osoitti hän valtaansa ja lempeää mieltänsä hirtättämällä suuren joukon kaupungin porvareita. Vaikkei rangaistus kohdannutkaan syyllisiä, niin olihan "oikeutta" kuitenkin harjoitettu.
Kalmarin linna ja kaupunki miehitettiin kuninkaan väellä. Niilo Gedda palasi hänen kanssansa Kööpenhaminaan, heillä oli paljon neuvoteltavaa keskenään. Muuten oli Hannu kuningas mitä iloisin seuraveikko, ystävällinen, kohtelias ja palvelevainen. Usein teki hän itse velkaa auttaakseen muita, mutta sellaiseen hän antautui ainoastaan osoittaakseen aina olevansa todellinen ystävä ystävilleen.
Totta puhuen eivät nämä aina olleet hänen ystäviään, sen hän tiesi, mutta silloin leikkivät he keskenään, kunnes kuningas oikeuden vuoksi — raivasi vihollisensa tieltä pois. Niin teki hän Laxmandille, niin olisi hän tehnyt Ruotsin suurmiehillekin.
Kuinka erilaisia käsityksiä tästä oli, osoittavat olosuhteet Tanskassa ja Ruotsissa. Edellisessä maassa puhuttiin hänen lempeydestään ja ummistettiin silmät hänen heikkouksilleen; jälkimäisessä häntä vihattiin, ja Erik Turenpoika kirjoitti valtionhoitajalle:
"Jos tanskalaiset voivat saada teidät ja valtaneuvoston oikein pulaan, niin silloin eivät heille merkitse mitään kirjeet eivätkä sinetit. Minä puolestani ajattelen: ennenkuin ryhtyisin yhteyteen sellaisen laittoman ja vallattoman kansan kanssa, tahtoisin parhaimpani mukaan joutua heidän kanssansa kahakkaan, maalla tai merellä, niin etteivät he ainakaan pääsisi kiinni kurkkuuni ja voisi minulta evätä sananvuoroa ennen kuolemaani."