"Mutta taipumukset on hän saanut äitivainajaltaan!"
"Tahdottomuuden?"
"Ei, sydämen lempeyden! Aivan varmaan oli hän parempi kuin me ymmärsimme tai uskoimme."
"Eikö hänellä ole mitään isältään?"
"Miehuullisuus! Kuitenkin tuntuu hän minusta muistuttavan enemmän isoisäänsä."
"Eihän hänellä ole hyvän perun puutetta. Ymmärtäköön hän vain käyttää sen omaksi ja muiden onneksi."
* * * * *
Svante herra ei pitänyt mitään suurta hovia, mutta Märta rouva näki mielellään nuorisoa ympärillään, ja iltaisin koottiin mielellään linnansuojiin mitä Tukholmassa oli etevintä.
Märta rouva oli itse kerran ollut samoissa suojissa suuren palvomisen esineenä; nyt huvitti häntä nähdä sitä ihailua, mitä osoitettiin hänen tytärpuolelleen. Nuori Kristina neitsyt oli äskettäin täyttänyt viisitoista vuotta, umpun terälehdet eivät vielä olleet auenneet, mutta se oli aukeamaisillaan ja lupasi vastata rohkeimpiakin odotuksia.
Hänen tukallaan oli tummanpunainen väri, jota silloin pidettiin pohjoismaisen kauneuden huippuna. Se oli niin pitkä, että hän saattoi peittyä siihen kuin huntuun, mutta kun hän heitti sen taaksepäin, hämmästytti katsojaa hänen kasvoinpiirteidensä vaalea soreus ja hänen harmaansiniset, vilkkaasti vilkkuvat silmänsä. Mutta Kristinassa oli jotakin naarashirven arkuutta; hän vastaili lyhyesti ja yksitavuisesti kysymyksiin ja pysyttelihe mieluimmin äitipuolensa rinnalla tai takana, ja tämän täytyi usein vastata hänen puolestaan.