"Niin voimme mekin kerran ojentaa Tanskalle sovinnon käden", sanoi hän. "Mutta orjiksi emme antaudu, sillä kuuliaisuuteen ei Ruotsi ole sovelias."
Tätä he kannattivat ilolla.
Ritarin jatkaessa käännytystyötään tahdomme katsoa, miten sillävälin oli käynyt Sten pienokaiselle.
Jo edellisenä iltana oli hän sopinut muutamain ritarin asemiesten kanssa, että he aamulla lähtisivät metsälle. Metsässä oli viljavasti metsoja, teeriä ja muita lintuja, eikä metsäkoiristakaan ollut puutetta.
Sten oli jalkeilla määrättyyn aikaan, mutta hänen suureksi hämmästyksekseen vallitsi! asemiesten huoneessa haudanhiljaisuus. Pari arkkipiispan asemiestä, jotka ensiksi näyttäytyivät, tunnustivat ilmeisesti hämillään, että he luultavasti olivat kaikki tyyni katsoneet liian syvälle pikariin edellisenä iltana. Nuorukainen tiesi, että hänen isänsä inhosi ja ankarasti rankaisi juoppoutta, ja se hänen asemiehistään ja palvelijoistaan, joka oli siihen tehnyt itsensä vikapääksi vieraassa talossa, saattoi odottaa eroittamistakin palveluksestaan.
Kun sentähden ritarin suosikki, asemies Akseli, kohta sen jälkeen tuli ulos sangen runneltuneen näköisenä, riensi Sten viemään hänet mukanaan pihalle.
"Mikä tähän on syynä, Akseli, ja mitä luulet ankaran isäni sanovan?"
"Herra, en tiedä, kuinka on laitani. Ohimoni jyskyttävät kuin vasarat."
"Olette juoneet!"
"Emme paljoa, mikäli voin muistaa."