"Onko hän kuollut?"
"Pelkään, että hän kuolee!"
Puhellessaan olivat Sten ja Valmyra ehtineet paikalle. Asemies makasi maassa. Kuivia lehtiä oli kasattu päänaluiseksi, hänen vierellään oli kovanonnen hattu, ja niin hänen toverinsa kuin arkkipiispankin asemiehet olivat hänen ympärillään polvillaan, tehden minkä ymmärsivät saadakseen verenjuoksun pysähtymään.
Valmyran nähdessään vetäytyivät he kaikki syrjään. Luoti oli sattunut selkärangan ja lapaluun väliin, ja veri vuoti yhä huolimatta kaikista kokeista sitä tyrehdyttää. Nuorukainen makasi ummessa silmin; kalman kalpeus oli levinnyt äsken niin ruusuisille poskille.
Harjaantuneella kädellä toimitti Valmyra tarkastuksen, mutta tällöin synkkeni hänen katseensa, ja laskettuaan haavoitetun hellävaroen maahan katsoi hän tutkivasti läsnäolijoihin.
Rikollisen saattoi helposti tuntea, hän oli todellinen kauhun ja pelon kuva. Aivan varmaan olisi hän ilolla vaihtanut paikkaa uhrinsa kanssa tai ainakin heittäytynyt hänen rinnalleen. Ja juuri tämä oli edellisenä päivänä ollut ylimielisin ja häikäilemättömin toveriensa joukossa; nyt oli rohkeus poissa.
"Ylpeys käy lankeemuksen edellä!" virkkoi Valmyra, mutta hän ei kuullut sitä, hänen silmänsä olivat kuin naulatut kiinni kuolevaan. Kaikki muu oli hänelle samantekevää; muun maailman kanssa sai hän kyllä tehdä tilinsä aikanaan.
"Onko mitään pelastusta?" kysyi Sten.
"Luoti on mennyt liian syvälle. Hän kuolee verenvuotoon!"
"Minun täytyy ilmoittaa isälleni."