"Kiitos!" Hän katsoi ilmeikkäästi vanhaan vaimoon ja sitten Steniin, joka katseli häntä kyynelsilmin. "Nyt, herra, on kaikki pian lopussa, rukoilkaa puolestani!"
Oli kirkas päiväpaiste. Kuoleva nuorukainen makasi melkein kuin valomeressä. Asemiesparvi oli langennut polvilleen piiriin hänen ympärilleen, heidän takanaan seisoi Valmyra pystyssä, mutta kädet ristissä ja katse suunnattuna taivaalle.
Sten oli myös noussut. Hän piti pientä lakkia käsissään ja rukoili ääneen, alussa vapisevalla äänellä, mutta lopulta ikäänkuin innostuksen valtaamana.
Asemiehen kasvoilla välähti ikäänkuin kirkastuksen hohde, vielä huokaus, ja henki oli paennut!
Nuorukaiset olivat seisseet liikkumattomina. Nyt meni Sten kuolleen luo, tarttui hänen käteensä ja sanoi: "Kiitos siitä, mitä olet ollut minulle ja isälleni!"
Kyynelet olivat vähällä tukehduttaa hänen äänensä, mutta hän hillitsi itsensä ja jätti tilaa toisille.
Akselin toverit menivät sen jälkeen luo toinen toisensa jälkeen, kiittivät häntä hyvästä toveruudesta ja pyysivät häntä unhoittamaan mitä he olivat rikkoneet.
Kaikki olivat niin liikutetut, että tuskin saivat sanaakaan suustaan.
Mutta nyt vetäytyivät he syrjään ikäänkuin jättääkseen tilaa vieraille asemiehille.
Se oli surkuteltava näky. Tieto syyllisyydestä sisälsi oman rangaistuksensa.