Syntyi pikainen neuvottelu, mihin he menisivät. "Rientäkää, rientäkää, ennenkuin se on myöhäistä!" huusi Valmyra kiihkeästi. "Joko vaara uhkaa?"
"Jo! Jo!"
Elämän ja vapauden halu teki vaikutuksensa, ja neljä asemiestä lasketti tiehensä minkä ehtivät.
Valmyra meni paikalle, missä ruumis oli maannut. Se oli nyt autio ja tyhjä. Aurinko ja kaikki elämä oli kadonnut, ainoastaan verilätäkkö oli jälellä, tummempana, kamalampana kuin ennen.
"Madosta, joka ryömii maassa, eläimiin, jotka kävelevät maan päällä, kaloista meren syvyydessä myriaadeihin ilman lintuihin, ihmisistä tähtiin taivahan laella: sotaa, ei koskaan muuta kuin sotaa!… Elämä ja hävitys taistelevat alati vallasta, voittamatta koskaan toisiaan! Sinä mahtava korkeudessa, milloin löydämme rauhan?… Onko se tummien esirippujen takana, kun ne nostetaan?… Vai jatkuuko siellä kuten täälläkin?…"
Valmyra puhui ääneen, tietämättä, mitä hänen ympärillään tapahtui, mutta ei myöskään pelästynyt, kun hänen takanaan kajahti ankara ääni: "Valmyra!"
Hän kääntyi. Siellä oli rouva Bonti, muutamia palvelijoita mukanaan.
"Missä ovat rikolliset?" huusi hän.
"Rikolliset?"
"Ettekö tiedä mitä on tapahtunut?"
"Kyllä tiedän!"