"Tehkää se, teidän armonne! Niin kunnianarvoisa isä kuin minäkin, hänen halvin palvelijansa, emme halua mitään hartaammin kuin että verivelka maksetaan ja pyyhitään pois musta pilkku, jonka pahuus ja ilkeys koettaa kiinnittää tähän taloon."
Sanojen tulvaillessa hänen huuliltaan teki hän useaan kertaan ristinmerkkejä otsaansa ja rintaansa.
Ritari käsitti, ettei ollut mitään tehtävissä. "Minä viivyn huomiseen!" sanoi hän. "Mutta toivon, että messu luetaan."
"Ei vain yhtä, teidän armonne, vaan kymmenen. Kuulkaas laulua kappelista! Kunnianarvoisa dekaani on saapuva messun päätyttyä luoksenne."
Svante Niilonpoika palasi huoneisiinsa. Sten herran täytyi kertoa asia juurta jaksaen, ja hän teki sen totuuden mukaan.
"Meidän on suomalaista naista kiittäminen hengestäsi", sanoi ritari.
"Niin minäkin uskon, rakas isä!"
"Ja luuletko sinä, etten minä tulisi vaatimaan rangaistusta sellaisesta ilkityöstä?"
Sten heittäytyi hänen jalkoihinsa. "Mitä sillä voitat?" kysyi hän.
"Rangaistuksen syyllisille!"